24.11.2012

Sairasta yksinäisyyttä

Bloggaan nyt kirjasta, jota ei vielä ole. Sain Twitter-kamultani @DiamonDie :ltä eli Maija Haavistolta sähköisen käsiksen romaanista Makuuhaavoja.

Versio on tarkoitettu meille kirjabloggaajille: esibloggaus toimii eräänlaisena ennakkolanseerauksena ja varhaismarkkinointina. Minähän en blogi toistaiseksi muista kuin yksinäisyyttä sisältävistä kirjoista. Tässä oli sitä.

Teksti vaikutti valmiilta ja huolitellulta, joten sain lukea rennosti ilman esilukijaopponointivelvoitetta. Selasin sivuja iPadin iBooksista. En voi ihastella, että sähkönen kirja wau. iPadin silmillehyppvät notifikaatiot ja somehoukuttimet häiritsivät keskittymiskykyäni. iPad ei ole eKirjana kummoinen. Hankala petikaverikin.

Sänkyynsä komeroitunut

Myöhemmin julkaistava kirjakäsikirjoitus kertoo nuoresta miehestä Kaista, joka on maannut viitisen vuotta yksin kotonaan sängynpohjalla. Hänen terveytensä romahti ilmeisestikin virustaudin aiheuttaman mystisen jälkioireyhtymän takia. Entisestä matkustelevasta humanistiyliopisto-opiskelijasta on tullut riutuva ihmisraato, joka kärsii ääni- ja valoyliherkkyydestä ja jonka voimat riittävät juuri ja juuri pitelemään kertakäyttökahvimukia. "Minä uuvun siitäkin, että nukun kahdeksan tuntia yhteen menoon."

Sisko ja veli ja äiti

Käytännössä Kaista huolehtii hänen pikkusiskonsa Katri, joka on jopa liiallisen kiltti ihminen. Hän laittoi muiden tarpeet omiensa edelle ja uhrautui -  mutta silti ilman marttyyrinelkeitä. Kai oli yksinäinen, vaikkakin sisko kävi säännöllisesti hoitamassa: kysyi kuulumiset, pesi pyykit, siivosi ja vaihtoi veljelleen silkkilakanat makuuhaavojen ehkäisemiseksi.

Kuka meistä ei olisi yksinäinen, jos vain makaisi sängyssään vuodesta toiseen.

Pääkaupunkiseudulla asuvien sisarusten äiti sairastaa fataalia syöpää Kajaanissa. Pelko äidin kuolemasta yhdistää tiukasti. Lapset ovat kasvaneet isättä, mikä näkyy Katrin sinnikyytenä välttää veljensä hylkäämistä viimeiseen saakka ja Kain ajatusmaailmassa siinä, että hän ajattelee asioita herkästi naisten näkökulmasta. Itse asiassa luin kirjaa sivukaupalla ennen kuin hoksasin, että kertoja on mies.

Muut läheiset ovat Kain hyljänneet: kaveri ja tyttöystävä, jonka menetyksestä ei tunnu löytyvän ajatuksellista ylipääsyä. Onneksi kirjan puolivälissä hän sentään tutustuu toiseen yksinäiseen, naapuriinsa Sannuun, mikä sytyttää ainakin lukijalle toivonvalon.

Komeroituneet

Kotiinsa komeroituneet nuoret ovat nyt Suomessakin tunnistettu tai ainakin nimetty syrjäytyneiden alalajike. Komeroituneet ovat usein ulkoistaneet elämänsä tietokoneille. Tämä kirja pisti pohtimaan sitä, kuinka paljon Suomessa onkaan nuoria, jotka eristäytyvät terveydellisistä syistä. Psyykkiset terveysongelmat, paniikkihäiriö ja erilaiset fobiat ovat yhtälailla lamaannuttavia kuin tällaiset suoraan ydinfysiikkaan iskevät sairaudet.

Aistiyliherkkänä Kai ei kyennyt katsomaan televisiota tai edes ulkoistamaan ongelmiaan nettiin. Hänen aikansa kului kärsiessä kerrostalohuoneiston ympäröivästä äänimaailmasta. Toisaalta herkistynyt kuulo antoi virikkeitä mielikuvitella naapureiden elämät jopa heidän henkilökohtaiseen ajatusmaailmaansa saakka. "En ole niin yksinäinen kuin olen kuvitellut. Jos joku on, niin Anita, joka asuu oikealla puolellani."

Kai eli osin naapureidensa elämää oman menneisyytensä muistelun sekä Katrin ja äidin asioiden murehtimisen rinnalla. Lukijapsykologin diagnoosina voisin todeta, että olosuhteisiinsa peilattuna hän vaikutti yllättävän vähän masentuneelta tai edes tylsistyneeltä. Kai tuntui pärjäilevän jotenkuten mielikuvituksensa ja defenssinomaisen kyynisen luonteensa varassa.

Terveyttä ja sairautta

Makuuhaavoissa henkilöiden sairauksia kuvataan yksityiskohtaisesti, ja kirjan henkilöt ovat ylikorostuneen terveys- ja sairaustietoisia: keskustelut pyörivät diagnoosien, vitamiinien, lääkkeiden ja erilaisten hoitojen ympärillä. Kun Kai muistelee kohtaamiaan ihmisiä, niin muistikuvaa värittää aina jokin sairaus flunssasta haimatulehdukseen.

Kieltämättä mielessäni kävi skenaario, jossa Kain sairaus olikin puhtaasti psyykkinen, terveyshysteriasta aiheutunut hypokondria, luulosairaus.

Yksinäisyys ei nouse kirjan hallitsevaksi teemaksi suoraan kuvattuna, vaan se on yksi inhottava sairauden aiheuttama sivuoire muiden joukossa. Väistämättäkin Kain elämä pyörii oman terveydentilan ja tuntemusten ympärillä. Mutta ehkä näin syvästi itseensä ja omiin tuntemuksiinsa käpertyminen on juuri sitä: yksinäisyyttä.

11.11.2012

Kanssakulkijan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Olen viime aikoina pohdiskellut erään tutkimushankkeen vuoksi, mitä mahtaa olla huono-osaisuus. Peruskysymys on, missä määrin huono-osaisuus on objektiivisesti määriteltävissä esimerkiksi resurssien avulla ja missä määrin ihminen itse määrittää oman huono-osaisuutensa. 

Edellisessä tapauksessa huono-osaisuus on tilastoista laskettava jakaumaluku. Jälkimmäisessä tapauksessa huono-osaisuus on identiteettikysymys, jolloin keskeistä on, miten ihminen itse itsensä määrittää.

Mikko Rimmisen Nenäpäivän päähenkilö Irma on kummankin kriteerin suhteen jonkinlaisessa välitilassa. Hän asuu omassa (vuokra)-asunnossaan Helsingin Hakaniemessä. Hänellä on aikuinen muualla asuva poika, vajaa kolmekymmentä neliötä, jonkinlainen toimeentulo sekä Internet. Luokittelijasta riippuisi mihin lokeroon hänet laitettaisiin. Hänestä ei saa oikein selvää, mikä hän on: kysyttäessä onko hän eläkkeellä, lomalla tai jotain hän vastaa ”en”. 

Oman identiteettinsä suhteen tilanne olisi yhtä lailla hankala. Jossakin marginaalissa hän kulkee ja nukkuu paljon, mutta hän sinnittelee ja pitää kotinsa kunnossa, ja yrittää nähdä elämässään myönteisiä asioita:
”Mikään ei tuntunut erityisen hyvältä muttei toisaalta erityisen pahaltakaan; oli ruokaa, rutiinia, ikkunoita kaksi kappaletta ja ovi josta poistua, iltaiset kävelyt, syksyn sieraimiavenyttävä, sanomalehti, radio, telkkari, tietokonekin.” (s. 40.)

Ei siis tavanomainen yksinäinen masentunut. Hän tarkkailee ja analysoi. Pääsee vielä ovesta ulos. 

Yksinäinen Irma on, selvästi. Hän täyttää päiviään ja yrittää kehitellä olemisia ja tekemisiä. Yksinäisyys-sanaa hän ei juuri käytä, mutta hänen tilankäyttönsä, toimintansa ja tunteensa ovat yksinäisille tyypillisiä. Ainoan kerran tuo Y-sana on käytössä, kun Irma pohtii ihmisten yksinäisyyttä Internetissä. Samalla hän on jotenkin eleetön ja sivullinen.

Sattuma vie Irman Keravalle kukkaa hakemaan, mutta hän päätyy väärään osoitteeseen ja jotenkin tulemisensa selittämiseksi hän selittää olevansa Taloustutkimuksen haastattelija. Tuossa roolissa hän sitten käy eri kodeissa ja saa vastaansa erilaisia elämänkohtaloita ja ihmisiä.  

Suuri osa kirjasta menee noiden matkojen – ihmisten, teiden, talojen, sisustusten - kuvaamiseen. Irma kiintyy ihmisiinsä, mutta saa myös kuraa niskaansa. Periaatteessa samanlaiset kohtaamiset menevät monella eri tavoilla. 

Kirjassa on kaksi käännekohtaa. Ihmisten suhteet alkavat tihentyä kerran, kun Irma saa vahingossa oven nenäänsä. Jo aikaisemminkin ihmiset ovat välittäneet toisistaan ja kyselleet onko kaikki hyvin, mutta nenän kolhiintuminen saa keskeiset ihmiset kantamaan toisistaan huolta. 

Samoihin aikoihin paikallislehteen tulee kuitenkin juttu valehaastattelijasta. Siitä eteenpäin Irma joutuu arvailemaan, kuka on lukenut ja mitä ja kuka yhdistää hänet tuohon juttuun. Tuo kysymys dominoi sen jälkeen jokaista kohtaamista.
 
Lopulta Irma päätyy hautajaisiin, jossa asia nousee kerralla pintaan. Hän pakenee paikalta. Samalla kuitenkin asiat alkavat loksahdella yhteen. Irma kertoo ihmisilleen, mitä on tapahtunut. Ihmiset antavat hänelle tilaa ja tukea. Loppuun tulee iloisia sointuja. Pienet ihmiset kannattelevat toisiaan.

Jälkikirjoitus 

Rimpisen kirja leikkaa elämääni kahdella tavalla. Ensinnäkin 1990-luvun alun lamavuosina olin valmistuttuani työtön. Perheeni elättääkseni ja jotakin tehdäkseni olin Taloustutkimuksella haastattelijana. Se oli melkoinen kokemus. Toiseksi: asun Keravalla. Kirjan kanssa voi kulkea kohti Kalevaa ja pysyä suurin piirtein kärryillä siitä, missä mennään – Mutta minusta kyllä tuntuu siltä, että keravalaiset eivät aja Helsinkiin Lahden moottoritietä :) 

3.11.2012

Betonilähiöyksinäisyys

Pirkko Saision Betoniyö ilmestyi kolmekymmentä vuotta sitten. Olen melko varma, että joku aikalaisnirppanokka on laskenut kaikki vittusanat, joita kirjan pitkissä, hallitsevissa puhekielidialogeissa vilisee viljalti. Huomasin tänään Hesarista, että kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyy keväällä 2013. Se on sitten nähtävä.

Tuntuu hieman yliluonnolliselta, että luin Betoniyön vasta nyt; samalla kun tuolla jossain filmataan elokuvaa itäisen Helsingin rakentumisesta, tulevaisuudettomista syrjäytyneistä ja periytyvästä betonilähiöyksinäisyydestä.

Betoniyö olisi pitänyt lukea yön kuumuudessa, kesäisessä asvaltin, betonin ja rappion löyhkässä. Puolet kirjan vaikuttavuudesta syntyikin tiiviistä tunnelmasta: pysähtyneestä ilmasta ja töksähtelevästä katukielestä. Röökiä palaa. Kaljatölkki sihahtaa auki ja krapularyyppy herättää henkiin. Lähiö kasvaa ympärillä. Keskeneräiset betonitornit väräjävät auringon paahteessa.

Tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden sisälle. Viinaanmenevä yksinhuoltajaäiti sälyttää Simon vastuulle isonveljen vahdinnan, jotta tämä ei lisähölmöilisi ennen kymmenen kuukauden pituista vankilareissuaan. Äidin toimia ohjaa lähinnä oman juomisensa suunnittelu ja mahdollistaminen. Vanhemmuutta ei käytännössä ole: viinanhimo rikkoo perinteiset perheasemat. "Minä annan sulle rahaa yhdellä ehdolla. Että sinä et lähe mihinkään mökeille. Olet täällä ja pidät Ilkalle seuraa."

Simon koulunkäynti oli jäänyt kesken keväällä. "Vapun jälkeisenä maanantaina ei jaksanut mennä kouluun." Rötöstelevän isoveljen antama miehenmalli johtaa päämäärättömään kuljeskelemiseen, kaljoitteluun ja ajantappamiseen. Itäväylä kohisee kuin simpukka.

Kun äiti lähtee ryyppyreissulleen, pojat suuntaavat stadiin juopottelemaan. Isoveli suoltaa levottomia kännipäissään, ja pikkuveli on imupaperi. Tuntuu, kuin Simolla ei olisi yhtäkään omaa ajatusta päässään - muuta kuin vilkkaassa unimaailmassaan. Hän heijastaa muiden mielipiteitä, toistelee toisen sanomia ja sisäistää älyttömiä neuvoja nuoruuden ja elämäntilanteen epävarmuudessaan. Ilkka taas on itsekäs, kieroonkasvanut kasvattamaton paskiainen, joka ei pysty ajattelemaan kuin nopeaa mielihyvää ja seuraavaa tuoppia. Simon lähiökaveripiiristä jokainen tuntuu olevan matkalla kohti kehän ulkolaitoja. Kukin omaa reittiään.

Kapakkareissun päätteeksi veljekset ajautuvat tahoilleen. Simo hakeutuu kotiin, mutta sinne hän ei ole toivottu. Äidillä on tärkeämpää miespuolista juomaseuraa.

Saman rapun outo yksinasuja, pitkälettinen hämy, joka tekee työkseen tilastoja, kutsuu ulkona itsekseen kyyhöttävän Simon luokseen. Miehestä liikkuu pihapiirissä huhuja, joiden vallasta Simo ei pääse irti. Hän on jäykkä, epäluuloinen ja varuillaan.

Simon keskustelutaito ei riitä juorupuheiden oikaisuyritykseen, eikä oikeastaan minkäänlaiseen vuorovaikutukseen tai edes alkeelliseen keskustelukumppanin ymmärrykseen. He puhuivat samaa kieltä, mutta eri todellisuudessa. Jokainen sana tulkkautuu väärin ja ilmassa väreilee uhka.

Pysähtyneisyys muuttuu dramaattisten käänteiden jälkeen pakenemiseksi. "Yksinäisyys putosi päälle entistä lopullisempana. Edellinen yö syveni kuin kuilu entisen ja nykyisen välillä: erotti Simon toisista ja liitti Simon itseensä, peruuttamattomasti."

Mitä siitä seuraa?

"Yhä Suomen lähiöissä kasvaa nuoria miehiä, joiden tulevaisuus näyttää pelkkää tyhjää. Mitä siitä seuraa?" Kysymys löytyy kirjan takakannesta.

Pelkästään Betoniyön perusteella voin mielkuvitella ja tarinoida näin: Syntyy kenties jo äitiensä raskausaikaisen juomisen vahingoittamia lapsia, jotka kasvavat nuoriksi lyhytjännitteisessä päihdekeskeisessä yhteisössä, jossa huolenpito toisista on tasoa: "Vie sille kalja. Eihän se saa oltua." Suhtautuminen toisiin, jopa omiin lapsiin, vaihtelee rahatilanteen ja promillemäärän mukaan.

Lapset ovat keskittymiskyvyttömiä, vailla esikuvia mistään pitkäjänteisestä ja suunnitelmallisesta toiminnasta. Asioita ei oikeastaan edes tehdä; ne vain tapahtuvat, tulevat eteen tai sähköistyvät hetken mielijohteesta. Koulut jäävät. Ei synny perustaa, ei pohjaa, mille edes yrittää rakentaa mitään pysyvää parempaa. Roolimallit löyhkäävät viereisessä sängyssä. Elämä on tässä hetkessä. Carpe diem on yhtä kuin nousuhumala tai hetken huuma.

Löytyyköhän tällaisia tyyppejä kirjan ulkopuolelta?