Häpeän ärhäkkä syöpä

Kirja on "Kylmä kamari". Pohojalaisuuteni tyrkyttää alituiseen mielenkieleen muotoa "kylymä kammari". En guuglanut tämänkään kirjan taustoja ennen bloggausta, vaikka lukemisen aikana vaivasi kovasti se, etten saanut sijoitettua tapahtumia murteen perusteella oikealle karttaruudulle. Länttä kuitenkin.

En tiennyt alkuun, onko käsissäni yksinäisyyskirja. Kaikki Paavilaiset on luettu, ja olen kategorisoinut ne sarjaan keskiraskas hömppä. Paavilainen on monisanainen, vivahteikas ja hoksaavainen kirjoittaja. Tämä viimeisin ei ollut enää hömppää - tämä oli yksinäisyyskirja. Lukisin myös yksinäisyyshömppää, jos sellaista löytyisi.

Häpeää ja hiljaisuutta

Kylmä kamari on kehityskertomus sodankäyneen sukupolven kasvattaman perheen vaiheista, vaikkakin se kuvaa vain yhden kesän tapahtumia ns. reaaliajassa. Pääosassa on maatilan tytär, 17-vuotias Elina, jonka toiveissa on päästä pois ja vähän äkkiä henkisesti kylmästä ja sulkeutuneesta kodistaan. Samassa kammarissa nukkuu 23-vuotias Ansa, joka on hänen tätinsä, eli isän sisko. Häpeällä hiljennetty, halveksunnalla hävitetty. 

Ansa on kuitenkin tilan tosiasiallinen emäntä. Hän harventaa, kokkaa, marjastaa, siivoaa. Samaan aikaan Elinan äiti makaa depressiopotilaana sängyssään. 

Taustalla vellovaa tragediaa avataan pitkin tarinaa Elinan ajatelmina ja kertojaäänen kaikuna. Ääniääneen puhutaan lähinnä vain säästä: alavilla mailla hallanvaara. 

Kun perheen häpiä sitten lätkäistään lukijan eteen levälleen, on hän jo siitä valmiiksi tietoinen, mutta myös niin kiintynyt aidon ihmisen tuoksuisiin henkilöihin, että toivoo vain suurta sovintoa ja sopua. Häpeän syöpä on valitettavasti ärhäkkää laadultaan.

Vastakohtien vimmalla

Elinan ylimenevä kertojaääni aiheuttaa välillä kiusallista ristiriitaa ja hämmennystä: itse en ollut 17-vuotiaana pikkukaupunkilaisfriiduna noin paria vuosikymmentä myöhemmin läheskään yhtä tiedostava, laajasti ajatteleva ja määrätietoinen. Kirjailija on toki vapaa liioittelemaan.

Ajattelin kuitenkin rinnalle haamukertojan ja sain näin helpotukseni ilman, että joudun palaamaan nyt yhtään syvällisemmin 17-vuotiaaseen itseeni. Haamukertoja kurkotti välillä oraakkelimaisesti kauas henkilöiden tulevaisuuteenkin.

Kirjassa kärjistetään etenkin oikeasti olemassaolevia vastakohtia, joiden kautta Elina määrittelee itseään ja paikkaansa, lähinnä seuraavia siirtojaan varten. Kaupunkilaiset saapuvat kesäisin maatilalle lomailemaan, marjastamaan ja nauttimaan siitä, kun "maito ja kananmunat eivät maksa mitään." Silti Elina haikailee kaupunkiin ja häpeää alkeellisia asuinolojaan ja vihaa jatkuvaa raatamista kasvimaalla ja marjapuskissa.

Paikkakunnan sisällä vastakkainasettelu näyttäytyy nahkatehtaan sisätyöläisten ja edelleen alkutuotannosta elantonsa ottavien ulkona uurastavien kontrastointina. Ja tietenkin Elina kadehtii tehtaan väkeä.

Ilo toisaalla, ahdistus kotona. Kotikielen lauserakenteessa esiintyvät yleisimmin subjekti, predikaatti ja kieltosana. Kun pyytää rahaa bussilippuun, saa lisänä päälle huokauksen. Älä kehu, älä kiitä. Toisen uutta pyörää kommentoidaan: "uuren kankia."

Elämänvaiheyksinäisyys

Elinalla on yksi ystävä tai enemmänkin koulukaveri, jota hän ei työntäyteliään kesän aikana ehdi tavata. Lisäksi hänellä on poikaystäväksi hyväksytty Make, jonka avulla hän hankkiutuu eroon neitsyydestään, ja jota hän puolitietoisesti hyväksikäyttää pääsylippuna hetkelliseen iloisuuteen ja toisenlaisuuteen.

Elina on kuitenkin yksinäinen omassa tilassaan vaihettumisvyöhykeellä ennen irtiottoa fyysiseen ja henkiseen matkaan: korkeampaan koulutukseen, uuteen kaupunkiin, hienompiin piireihin, aikuisuuteen ja eroon menneisyydestään.

Elinan yksinäisyys on vahvasti myös menettämisen, luopumisen ja hyvästijättämisen pelkoa. Hän tietää kaipaavansa kotia, ihmisiä ja maaseutua, kun sieltä lähtee. Tulevan menetyksen ahdistus ja epätietoisuuden pelko kuvastuvat kiinnittymättömyytenä ja sitoutumisen vaikeutena, yleisenä olemisen hankaluutena ja haikeutena.

Sateenkaarta katsellessaan Elina ajattelee: "Kummassakohan päässä aarre on? Sielläkö, mistä ihminen lähtee, vai siellä, minne hän on kiitämässä."

Herkkää havainnointia ja tietoista merkityksellistymistä 


Lähtöä tekevän mieli on välitilassa. Se on herkistynyt havainnoimaan tuttua ympäristöään, josta se kuitenkin tekee samalla pesäeroa. Tietoisuuden tasolla kodin ja läheisten merkitys valkenee Elinalle vasta sen jälkeen, kun hän pistäytyy muumaalla mansikoita poimimassa. Täytyy olla ensin poissa, jotta voi tulla kunnolla perille.

Ansan ja Elinan juhannussaunonta on kuvattu niin vaikuttavasti, että se verestytti jopa omia lapsuuden Alavuden mummolan saunamuistojani - Elinan aistimusten ja havaintojen kautta. Jos tätä kirjaa ei jostain syystä halua lukea kokonaan, niin kannattaa ainakin nautiskella sivut 134-137:

"Sillä he eivät unohda näitä saunahetkiä; jokaisesta kesäillasta he hakevat samaa savuntuoksua, tunnustelevat kuumottaako seinälauta hartioita yhtä kimakasti; -- hehkuuko iho kuin sitä olisi marjamehulla hangattu--".

Kun Elinan äiti sivuaa mahdollisuutta luopua maatilasta ja vanhempien muuttoa rivitaloon, niin Elinan irtautumiskiito heittää vauhdista sellaisen pakin päälle, että savu nousee. Omalle kodille, sen maille ja mannuille, sukupolvien ja omien vanhempien työlle osoitettu hätäparkaisu on kirjan toinen loistelias kohokohta (sivut 248-253).

"Isä tarvitsi talikon, jonka upottaa sontaan, rautakangen, jolla järsiä seipäänreikää, trasselin kosteuspyyhkeekseen, naftanhajun partavedekseen ja salpietarisäkin sohvatyynykseen."

Ihmishylyt ja syrjäytetyt sielut

Kiinnostavin teema kirjassa on (sukupolvien) rajoja jo pelkästään iällään rikkovan nuoren naisen eli Ansan ympärillä vallitseva hiljaisuus ja häpeä. Arvata saattaa, että Ansa on osa aikaisempaa traagista tapahtumasarjaa, eikä kirjasta ilmene, kuinka häneen suhtauduttiin sitä ennen.

Ansaan ei katsota, häntä ei nähdä eikä kuulla. Hän on välimuoto, ei-persoona. Hän on ilmaa - ei mitään. Ansa on yhtä kuin käytetty aika ja tarmo tilan töihin. Ansa on tarinan yksinäinen, jonka mieleen kirjailijakaan ei pääse.

Muistan minulle lapsena kerrotun ennenvanhaisia tositarinoita tällaisista hylyistä ja syrjäytetyistä sieluista: toisista naisista, äpärien äideistä, väärään mieheen kapsahtaneista tai vain pelkästään vääränlaisista. Yhteisön ja jopa oman lähipiirin tuomio sulkea henkilö täysin ulkopuolelle on varmasti pahempi rangaistus kuin mikään muu kuviteltavissa oleva. 

Elina ei avarakatseisuudessaankaan osannut nähdä tämän kohtuuttomuuden yli. Lapset perivät suhtautumistapansa toisiin ihmisiin suoraan lähimmiltään. Se on hyvä muistaa.

Pientä, kipeää

Kirjoittanut: Juho Saari


Ennen tätä kirjaa en ollut kuullut Esko-Pekka Tiitisestä. Olisi pitänyt, sillä miehellä on pitkä ansioluettelo ja monipuolinen ura.  Hän ei ole mikään Etelän Hetelmä. Hän on syntynyt Suonenjoella ja kiertänyt Helsingin kautta asumaan Outokumpuun.

Ennen vapaan kirjailijan uraa hän on ilmeisesti toiminut pienten lasten opettajana, ainakin hänellä on lastentarhan- ja musiikkileikkikoulunopettajan tutkinnot.

Nyt esiteltävän kirjan "Jäljen jättävät sanat" löysin sattumalta Jämsän torin laidan antikvariaatista, kun menin sinne kuluttamaan aikaa toisia odotellessani. Neljälle eurolle tässä reilun sadan sivun kirjassa on yllinkyllin vastinetta.

Kirja on kirjoitettu yhdeksännen luokan aloittavan Heikin näkökulmasta. Sen rakenne poikkeaa siitä, mihin sunnuntailukija on tottunut sikäli, että se rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, koulun ala-aulan seinään kirjoitetuista seinäkirjoituksista ja PS-merkinnällä mainituista kouluun ja koulutukseen liittyvistä aforismeista tai ajatelmista.

Päähenkilöstä ei kerrota juuri mitään, mutta ehkä tarpeeksi: hänelle tärkeä isä on kuollut karhun tappamana, äiti on masentunut yksinhuoltaja ja päähenkilö on joskus värjännyt tukkansa keltaiseksi ja pitää itseään hyppyrottana.

Yksinäisyys on Heikin elämässä syvää. Hän on selvästi ajattelusta ahdistunut, kaipaa karhulle itsensä syöttänyttä omapäistä isäänsä ja aikaisempaa elämäänsä metsässä ja elää enimmäkseen päänsä sisällä: hänelle keskeinen tavoite on uskaltaa ”käväistä pääni ulkopuolella”.

Yksinäisyys on kirjattu eri tavoin kirjan useimmille sivuille, mutta ehkä ydin on seuraavassa lainauksessa. Siinä hän tunnustaa yksinäisyytensä päiväkirjalleen, jota on juuri aloittamassa:

”… olen yksinäinen. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi koko ysiluokan ajan. Kukaan ei sitä uskoisi, onhan minulla koulukavereita. Kaveruus ja ystävyys ovat kuitenkin eri asioita. Paras ystäväni on metsä” (s. 12).

Myöhemmin kirjassa käy ilmi, että muut koululaiset pitävät häntä kummallisena ja ylimielisenä yksinäisenä sutena. Keskeinen kontakti on aikuinen opettaja.

Kirjan vähäeleisesti kerrottu ydintarina rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, jotka koskevat hapuilevaa rakkautta. Sen kohteena on Johanna, jonka Heikki näkee jäniksenä. Hän pohtii, kuinka lähestyä tyttöä ja kutsua hänet perjantain diskoon.

Kun sitten Heikki saa pyydettyä Johannaa diskoon, hänen vastauksensa on epämääräinen ynähdys, josta Heikki ei saa selvää. Heikki arvailee, Johanna ei kerro, elämä on pieninä murusina, kunnes perjantai tulee ja hyppyrotta kohtaa jäniksensä. Tai sitten ei: kirjan juonta paljastamatta ei voi kertoa, mitä sitten tapahtuu.  Heikille ne ovat pieniä suuria asioita.

Seinäkirjoitukset käsittelevät oppilaiden suhteita opettajiin. Niissä enimmäkseen peilataan oppilaiden ja opettajien välisiä suhteita lyhyiden kertomusten ja nopeiden välähdysten avulla. Ajattelen asiaa tietämättä, että ne heijastelevat kirjailijan omia kokemuksia opettajana kirjoitettuna oppilaan näkökulmasta. Useimmat liittyvät opettajan valtaan ja opiskelijan asemaan, mitä voi, saa ja pitää sanoa ja tehdä, ja kuinka ihmiset tulevat toimeen toistensa kanssa. Ja sitten ihan lopussa vetoomuksena: ”Antakaa meille valinnaisaineeksi rakkaus”.

PS-merkinnällä on puolestaan kirjoitettu 62 aforismia. Kuten yleensäkin, ne pyrkivät tiivistämään olennaisen muutamaan riviin kääntämällä perinteisen asetelman päälaelleen. Ne yhdistelevät ironiaa ja oivalluksia tyyliin:  ”Tärkeintä on etteivät nujerretut oppilaat lopeta koulunkäyntiä. Kaikista oppilaista on pidettävä kiinni, he antavat opettajille työtä.”

Ilman muuta Tiitisen päähenkilöllä on siinä silmiä avaava pointti. Samalla tavalla voi sanoa, että köyhiä ja huono-osaisia tarvitaan ylläpitämään lääkäreitä, psykologeja, terapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia, vertaistuen ammattilaisia ja monia, monia muita. Huonovointisia tarvitaan elättämään hyvinvointisosiologian professoria. Seuraukset ja syyt voivat vaihtaa paikkaa. Tasapainottava, mutta ei koko totuus.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja avautuu helposti ja kuluu nopeasti ensimmäisellä lukukerralla. Toisella kerralla se onkin sitten kääntynyt päälaelleen: se ei enää avaudu ja pakottaa lukemaan. Kolmannella kerralla jääkin sitten pohtimaan, mikä ihme tämä kirja oikeasti on. Vaatinee neljännen lukukerran.

Olemattoman timantin hiojat

Jos kirjan takakansiesittely alkaa: "Yksin herääminen on ihmisoikeusrikos. Sellaista ei saisi olla. Pahinta on hiljaisuus", niin silloin kyseessä on yksinäisyyskirja. On on.


Jarkko Tontin kirjan kannessa lukee: "Sali" (lue: Kuntosali). Koskettelutuntumallakin houkutteleva yksinäisyyskirja. Tiesin jo lainatessani, että tämä osuilee ja upottelee. I was so right.

Päähenkilöt

Kirjan kuvaama ajallinen tiivistymä kerrotaan kolmen päähenkilön mukaan nimetyissä luvuissa - ulkopuolinen kertojaääni porautuu jokaisen ajatuksiin: menneeseen ja nykyisyyteen.

1. Sami: miellyttämishaluinen, kiltti virkamiesjuristi ja viikonloppuisä tyttärelleen Iidalle
2. Karoliina: Vassarikansanedustajan avustaja, Maan ystävä, bi-seksuaali setalainen ja Samin ex-naisystävä (ei kuitenkaan Iidan äiti)
3. Pirkko: Samin alakerrassa asuva eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri, joka vakoilee Samin ja Karoliinan elämää, josta hän kirjoittaa puolimielikuvituksellista blogia salanimellä Akkuna-Alma.

Tekstiviestieronsa jälkeen Sami ja Karoliina vaihtavat kumpikin yhteistä kuntosaliaan, jotta heidän ei tarvitsisi törmätä toisiinsa. Ja kas vain, he päätyvät samalle salille Helsinginkadulle, jonne myös Pirkko-kyyläri siirtyy treenaamaan saadakseen ainesta blogiinsa.

Päähenkilöt eivät IRL-kohtaa kuin muutaman dramaattisen kerran, mutta kerronnassa liikutaan paljolti yhteisissä muistoissa ja kuvitelmissa. Pirkon ja Karoliinan solmukohta löytyy jopa niinkin kaukaa kuin sisällissodanaikaisista värikärhämöistä ja teloituskomppanjan toimeenpanosta.


Elämänhallintaa lihaskoneilla

Tarinan avaamat lähimenneisyyden hetket (Lex-Nokia -aikaa) ovat kuin eilisestä Facebook-feedistäni koostetut.

Elämän kaoottisuus ja oravanpyörien kitinä pyritään saamaan kuriin hallitsemalla omaa peilikuvaa, lihasmassaa ja läskin määrää. Eduskunnan pullaparatiisin pyöristyttämä (Läski-)Karoliina laihduttaa, ja 39-vuotias Sami asettaa itselleen vuoden määräajan päästä takaisin raameihin. Eläkeläis-Pirkon täytyy jatkuvasti todistaa, ettei elämä pysähdy: on sukututkimusta, jumppaa, kuntosalia ja (blogia).

Rauta kolisee. Trikoot kiristävät. Hiki haisee. Valtaosan ajasta kirjassa sijaitaankin kuntosalilla, jossa tarkkaillaan muita, tutustutaan ja sovitaan treffejä (=yhteistreenit).

Salilla ollaan samanaikaisesti näkyviä muille, mutta turvallisen maastoutuneita rutiininomaisten treeniliikkeiden ja vallan ottavien lihaskuntolaitteiden mekaniikan ja niiden antaman fyysisen tilan varaan: minulla oli vuoro tässä. Teen vielä pari sarjaa. Kun maitohapot polttavat - olen, vaikka katoan.

Politiikan tikkakisaa

Karoliina on monennen polven vasemmistolainen maailmanparantaja, syntymähuolestunut tyttö, "josta vielä kuullaan." Hän hylkää potentiaalisen suhteen saliohjaajansa Ninnin kanssa, koska kadehtii tämän kykyä olla "perusiloinen silkasta elämästä. Ei huolta jääkarhujen ja korallilauttojen tulevaisuudesta." 

Puoluetoverit eivät ole ystäviä, vaan alibimaisia esiliinoja toistensa tekemisille, samoista äänistä taistelevia vallanhimoisia pelureita ja suoraan selkäänpuukottajia. Työstä eduskunnassa, tai ylipäänsäkin politiikasta, kirja antaa julmanviiltävän, mutta jollakin tavalla hyvn karunuskottavan kuvan. Työssä pärjäävät vain narsistit, luontaiset karismaatikot ja toisaalta uhrautuvat työmyyrät, jotka eivät koskaan sano millekään ei.

Välillä kirjailija Tontti huvittaa minua mollaamalla Vihreitä. Nämä kohdat olivat mielestäni hauskimmat koko kirjassa: varsinaisesti napakymppiin osuvia havaintoja. Ja kun luin Tontista Wikipedia-sivulta, tajusin nauraa vielä extranaurut päälle. Muah! Tontti oli minulle ennestään tuntematon tekijä.

Yksin intohimossa, netissä ja sukulaisissa

Kuten Juhon edellisessä bloggauksessa kirjasta "Yksin yhdessä" on tässäkin teoksessa kaikilla henkilöillä kontakteja toisiin ihmisiin, tuttavia, yhteyksiä puhelimien ja Facebookin välityksellä sekä hyvinkin tiiviitä sukulaisuussuhteita.

Yksinäisyys pirskahtelee Tontin tekstissä samalla tavalla pitkälti piilevinä vihjeinä henkilöiden eritasoisista epätasapainotiloista. Jos suhde tai läheinen seura rakentuu lähinnä yhteisen yhdenasian intressin tai intohimon varaan, niin se jättää tyhjän jäljen, harhaluuloisen tunteen yhteydestä vailla kokonaisvaltaisuutta ja täyttymystä. Ystävyyden, jakamisen ja läheisyyden motiivit jäävät jälkeen ja tois- tai poissijaisiksi.

Sähköisten suhteiden lonkeroittama maailma vallassapitää henkilöitä eri tavalla ja tasolla. Karoliinalle loma tarkoitaa lähinnä lomaa Facebookista ja netistä. Puhelimessakin tekstaavat kontaktit ovat aina vailla jotakin, haluamassa ja pyytämässä. Samin on  näprättävä konettaan puolen tunnin välein: "kuin läheisriippuvainen tyttöystävä." Yhteyspinta kuitenkin ahdistaa: "sataneljäkymmentayhdeksän lukematonta viestiä."

Pirkon piinakontaktit ovat lähinnä omia sukulaisia, joiden ikävää seuraa hän on sietänyt "sukulaisiaan ei voi valita" -hc-mentaliteetilla. Itsekkäiden, epämukavien ja kemiakohtaamattomien henkilöiden seurassa voi olla hyvinkin yksinäiset tunnelmat. Verisukulaisuus saattaa olla suuri rasite.

Olemattoman timantin hiojat

Kirjasta ei käynyt ilmi, mitä ja minkälaista elämää nämä peilikuvaansa parantelevat henkilöt oikeasti jahtasivat. Elämä tuntui konkreettisemmalta ja elämämmältä lähinnä takautumissa ja  muistoissa. Silloin kun.

Itselläni heräsikin luulo tai tunne siitä, etteivät päähenkilöt (kenties Pirkkoa lukuunottamatta) halunneetkaan syviä ystävyys- ja ihmisuhteita, vaan tyytyivät pinnallisuuksiin, etäisyyksiin, yksinäisyyteen ja sen suomaan lisäaikaan, jolloin pystyi hiomaan itsestään esiin ikuisesti kadoksissa olevaa ja yhä vain syvemmälle hukkuvaa timanttia.
Nykyaikaa?

Ei mistään, ei mihinkään

Kirjoittaja: Juho Saari

Emma Juslin (1985) on suomenruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut kolme kiiteltyä kirjaa. Nyt esiteltävä "Yksin yhdessä" on hänen kolmas kirjansa. Löysin senkin sattumalta porvoolaisesta antikvariaatista, ja ostin sen takakannen ensimmäisen lauseen vuoksi: ”Emma Juslinin kolmas romaani pohtii synkän huumorin ja taitavan kerronnan kautta yksinäisyyttä.” Se siis määrittää itsensä yksinäisyyskirjaksi, ja sellaisena se on itseoikeutettu Jaanan tähän yksinäisyyskirjoja esittelevään blogiin.

Kirjan nimi "Yksin yhdessä" kertoo teoksesta olennaisimman. Siinä kuvatut ihmiset eivät ole yksin sikäli, etteivätkö he olisi vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Keskeisistä henkilöistä yksikään ei ole yksin, vaan he tapaavat muita ihmisiä, heillä on muutamia ystäviä, ja he saavat itsensä eri tavoilla kuulluksi.


Yksinäiseksi heidät tekee yhtäältä elämän päämäärättömyys ja toisaalta ihmissuhteiden sisällyksettömyys. Elämä ei mene niin kuin ehkä pitäisi. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän ahdistuneita sen kanssa.


Kirja on kirjoitettu kolmen henkilön näkökulmasta. Avainhahmo on isänsä kanssa asuva Olga. Isä on venäläistaustainen ”luuseri”, joka ”työskentelee työttömänä” ja käyttää päivänsä kahvitellen ystävänsä Fredin kanssa.

Silloin tällöin mainittava suomenruotsalainen äiti on aikanaan kyllästynyt mieheensä, eronnut ja naiskentelee ympäriinsä. Olga itse on lukiolainen, joka juhlii reippaasti ja hakee venäläistaustansa takia paikkaansa ruotsinkielisessä kulttuurissa. Hän saa osansa venäläisiin naisiin kohdistuvasta huorittelusta.

Tove on Olgan äidinkielenopettaja, joka haluaa runoilijaksi. Ruotsinkielistä kirjallisuutta tukevan säätiön runokilpailun deadline lähestyy, ja hän työstää runoraakileita tavoitteenaan ylittää julkaisukynnys ja saavuttaa ruotsinkielisen kirjailijayhteisön jäsenyys. Samalla koulussa on kaikenlaista narinaa opettajien keskuudessa, mikä aiheutuu talon tavoista ja oppilaiden tekemisistä.

Stina on puolestaan Fredin tytär ja Toven ystävä, joka opiskelee yliopistossa sosiologiaa (sic!) ja kipuilee elämänsä kanssa. Kipuja aiheuttavat hänen erilaiset taloudelliset ja mielenterveyteen liittyvät ongelmansa sekä poikaystävä Sebastian, joka muiden ohella on viritellyt jonkinlaista suhdetta myös Toven kanssa.

Kirjan ydin ei ole oikeastaan kirjan tapahtumissa. Kullakin päähenkilöistä on omat ongelmansa, ja he hakevat omia selviytymistapojaan. Elämät kulkevat pienin askelin, mutkitellen, oikeita ja vääriä valintoja miettien. Kukin tarvitsee vuorollaan tukea, Stina enemmän kuin muut, mutta lopulta ihmiset kytkeytyvät toisiinsa ja päätyvät perisuomalaiseen tapaan saunaan.

Tarinaa itseään tärkeämpää on se, kuinka Juslin on kirjoittanut sen. Hän on sanojenkäytön taituri, kääntää ja vääntää, ja muokkaa yksinkertaiset havainnot maistuvaksi (ruotsin)kieleksi.

Yksinäisyyttä on kirjassa latenttina muuttujana: sen eri piirteet ovat kirjassa jatkuvasti läsnä, mutta Y-sanaa ei juurikaan käytetä. Se on pääteltävä esiin tilanteista ja tapahtumista, pienistä vihjeistä. Sitä ei siis julisteta ulos isoin kirjaimin, vaan se kuiskailee läsnäolostaan tavalla, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Kuten Juslin kirjan yhdessä avainlauseista toteaa: ”Sanat koskevat kaikkea tuota. Yksinäisyyden sanat. Yksi plus yksi on yksi.”

Tekstissä on hienoja yksinäisyyteen kytkeytyviä lauseita, kuten vaikkapa: ”Jos on kuollut, on kuollut ja jos sataa, on vain otettava sateenvarjo ja pidettävä itsensä koossa” (s. 63). Mutta joskus menee vähän falskiksi, kuten vaikkapa seuraavassa: ”Älkää antako eksistentaalisen yksinäisyyden herättää teitä tosi-tv:n syrjäytymispolitiikasta.”

Kirjassa on yksi jonkin verran häiritsevä piirre. Kirjoittaja haluaa etäännyttää tarinansa todellisista paikoista ja ihmisistä, mutta syystä tai toisesta hän vain vääntää sanoja hiukan suuntaan tai toiseen. Porvoosta tulee Vorpoo, Helsingin yliopiston sosiologian professori Sulkusesta tulee Koskinen ja nimeltä mainitsematon puolalainen sosiologi on Zygmunt Bauman. Samankaltaisia väännöksiä on kirjassa muitakin. Tietysti on makukysymys, ovatko väännökset hauskoja tai tyhmiä, mutta miksi väännellä, kun todellisuus paljastaa itsensä seuraavassa lauseessa?

Tiivistäen, Juslinin kirjan vahvuus on sen kielessä, tavassa jolla hän kertoo monella tapaa pienistä asioista maistuvalla tavalla. Hän on punninnut lauseensa huolella ja kuvaa ihmisten tunteita ja tekoja tarkkaan. Mitä kauemmas yhteiskuntaan hän omista ihmisistään ja heidän ajatuksistaan etenee, sitä julistavammaksi hänen viestinsä muuttuu. Kokonaisuus on kuitenkin hieno – joko sen takia tai siitä huolimatta.

Epäkohtia pääkopissa

Raija Siekkisen kirja Saari näytti ja tuntui Kartanonkosken kirjaston hyllyssä siltä, ettei poloista ole kukaan lainannut koskaan.

Löysin useita huomattavasti suurempia houkutuksia pienestä lähikirjastostani, jonka valikoima on mielestäni aina ollut mittakaavaansa nähden messevä. Mutta tuon Siekkisen kettukuvaisen kirjan takakannen esittelykin oli mallia hohhoijakkaa: lainausta viimeiseltä sivulta. Nappasin romaanin kuitenkin yksinäisyysteeman jahtinälässäni. Oikeasti houkuttelevia yksinäisyyskirjoja on harvassa.

(Vinkki kustannustoimittajille: panostakaa takakansiteksteihin!)

Luettuani kirjan guuglasin minulle ennestään vieraan kirjailijan. Siekkinen oli palkittu kirjoittaja, joka menehtyi vuonna 2004 asuntopalossa. Jos olisin tiennyt palkinnoista, olisin ehkä odottanut kirjalta enemmän. Nyt en etsinyt kuin yksinäisyyttä.

Kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan tapahtumallista tai tarinallista juonta: on vain pienimuotoisia hetkähdyksiä. Nainen asuu kesän yksin saaressa, jossa hänen luonaan pistäytyy mies. Naisen eloa tarkkailee intensiivisesti vastarannalla täti-ihminen, joka huoltaa äitinsä menettäneitä veljenpoikiaan.

Saarikesä on periaatteessa naisen muistelma ja kertomus miehelle numero kaksi, jonka autokyydissä hän matkaa Alpeilla.
"- Kerro jotain, itsestäsi, mies sanoi, kun oli kauan ajettu vaiti ollen.
- En minä osaa, Paula sanoi. Minä asuin yhdessä saaressa viime kesän.
- No kerro siitä vaikka."

Nainen on ilmeisesti paennut jotakin (epäilen miestä numero n) saareen keskittyäkseen kirjoitustyöhönsä. Mies numero 1 saapuu saarelle naisen pyynnöstä, mutta joutuukin jäämään vastentahtoisesti naisen luokse viideksi päiväksi, sillä myrsky estää hänen suunnitelmansa pikaisesta paluusta. Nämä viisi tuskaista ja painostavaa päivää mies valvoo, polttaa ketjussa ja tuijottaa naista halveksuvasti.

Siekkinen käyttää ihmisistä ja asioista lähinnä vain vahvoja perussanoja: nainen, mies, hän, poika, saari, vuori, työ. Tästä syntyy sekaantumiriski, mutta myös jännä efekti, joka ikään kuin kohottaa nämä käsitteet vertauskuviksi tai ainakin mössöyttää ne yhtenäiseksi massaksi. Työ on jotain, mitä kaikkien täytyy tehdä. Nainen on hyväksikäytetty, heikko, miehenkipeä. Mies on etäinen, vahva ja päättäväinen. Saari on pakopaikka ja vankila. Vuori on lupaus uudesta, elämän jatkumisesta. 

Toisaalta Siekkisellä on jokin kumma juju, jolla hän koukuttaa lukijan. Etenkin naisten ja poikien tekemiä havaintoja, tekoja ja mietelmiä hän kuvaa intensiivisen pienieleisesti, jotenkin suorapuheisen riisutusti. Muutama tapahtumallinen käännekohta herättää uteliaisuutta juuri ja juuri tarpeeksi. Loppuun on luettava.

Nainen, mies, poika - kaikki ovat jollakin tavalla yksinäisiä. Yksinäisiä edustamiensa vertauskuvien vankeja.

Ehkä onkin käynyt niin, että minä reagoin nyt herkemmin tietyllä tavalla juuri tällaisten kirjojen tuomaan tunnelmaan. Vai onko sosiaalisuutta, yhteyttä, onnellisuutta ja iloa melko mahdoton kuvata niissä kirjoissa, joissa sijaitaan lähinnä vahvasti henkilöissä sisässä. Tapahtumat, ajankulut tai tarinat eivät väritä ympäristöä tarpeeksi monelta kantilta. Kertojan ääni puuttuu: yhdessä pääkopassa on vain yksi.

Menen vielä tipunaskeleen pidemmälle: kenties ihmiset eivät olekaan ajatuksissaan onnellisia ja iloisia, vaan kokemus/tunne on usein (vain) jollakin tavalla ulkoapäin tehty itsetulkinta, joka heijastuu muista, muusta, kanssaihmisistä, ympäristöstä. Toki joillakin syntymä- tai myöhäisonnellistuneiskeisseillä on tietynlaisesta tasapainotilasta syntynyt mielenrauha (ping Juho).

Kun ihminen ajatuskelailee yksin pääkopassaan asioita, hän harvoin kuplii pelkkää onnea - ihmismieli hakeutuu luontaisesti havaitsemiinsa epäkohtiin, puutetiloihin, tuskiin ja kamaluuksiin. Hyvä uutinen ei oikeasti ole uutinen.

Vähintäänkin alleviivaan paksulla mustalla tussilla, että pelkkää onnellisuutta sisältäviä kirjoja ei ole senkään vertaa kirjoitettuna, kuin tällaisia yksinäisyyskirjoja kuten Saari.

Yksinäisyyden jälkiä siivoamassa

Tämän bloggauksen kirjoitti Juho Saari, joka vierailee blogissani silloin tällöin. Juho toimii hyvinvointisosiologian proffana ja Kuopion hyvinvointitutkimuskeskuksen johtajana Itä-Suomen yliopistossa. Hän tarkastelee suomalaisten yksinäisyyttä "oman elämänsä, hyvinvointitutkimuksen ja suomalaisen kulttuurin leikkauspisteestä."

Alunperin koko tämä blogi on Juhon idea - siitä kiitos! :)

Kirjoissa sijaitsevan yksinäisyyden tonkiminen on opettavaista, mutta myös viihdyttävää.

Eikä sen tarvitse olla yksinäistä puuhastelua.

                ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kirjoittaja: Juho Saari

Kun kirjoitin kirjaani Yksinäisten yhteiskunta (WSOY, 2010), olin jossakin määrin tietoinen, että yksinäisyyttä käsitellään suomalaisessa kulttuurissa varsin laajasti. En kuitenkaan ollut tehnyt asiasta sen systemaattisempaa kartoitusta.

Sittemmin olen käynyt lävitse laululyriikoita tutkineen Matti Huhdan[1] (ei sukua Jaanalle) kanssa suomalaisten iskelmien yksinäisyysteemoja. Havaitsimme että yksinäisyydestä on kirjoitettu menestysiskelmiä noin kymmenen kertaa enemmän kuin rakkaudesta.

Nyt kun yksinäisyyskirjallisuus on alkanut Jaana Huhdan yksinäisyysblogin vuoksi enemmän kiinnostaa, olen huomannut sen olevan tälläkin alueella keskeinen, jollei dominoiva teema. Huomioarvoista sikäli, että tilastojen valossa suomalaiset eivät ole erityisen yksinäistä kansaa.

Kari Hotakaisella on useampia yksinäisyyttä käsitteleviä kirjoja, joista Juoksuhaudantiehen (2002) ja Ihmisen osaan (2009) toivon palaavani myöhemmin.

Nyt esiteltävä Huolimattomat (2006) on Hotakaisen kirjoista kuitenkin ”se yksinäisyyskirja”, josta on luontevaa aloittaa. Se kytkee yhteen yksinäisyyden, irrallisuuden ja kaupungistumisen. Se on se tavallinen tarina pärjäämisen pakosta ja elämän tyhjyydestä, mutta myös toivonkipinöistä ja uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta. Samalla se kertoo keskioloisten ja keskentekoisten ihmisten elämästä vauraassa maassa, jossa toisen ihmisen huomio on keskeinen arvo tai mittari.

Suomalaisten omakuvassa maaseutu näyttäytyy yleensä sosiaalisten suhteiden paratiisina. Kaupungit ovat puolestaan vieraantuneiden ihmisten maailmaa. Maaltamuuttaneiden tuntoja kuvasi aikoinaan Danny kappaleessaan Kuusamo (1976, kappaleen alkuperäinen nimi on Africa!) seuraavasti:

Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.

On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Kuusamoon.[2]

Myös Hotakaisen ihmiset ovat maalta muuttaneita, mutta kaupunkiin juurtumattomia kulkijoita. Toisin kuin Kuusamossa, heille maaseutu ei kuitenkaan ollut paratiisi. Siellä oli elämään kykenemättömiä, sitä sanoittamattomia ihmisiä, jotka eivät osanneet olla toistensa kanssa. Mutta kaupungissa ei ollut paremmin. Hotakainen laittaa keskeisimmän hahmonsa suuhun seuraavat sanat:

Kaupunki tuotti liukuhihnalta sitoutumattomia ihmisiä, jotka vaihtoivat vaimoa, miestä ja mielipidettä niin nopeasti, ettei kukaan pystynyt ennustamaan heidän tarpeitaan ja toiveitaan edes vuoden päähän.

Kyse ei ollut uudesta kulttuurista eikä eurooppalaisuudesta, vaan yksinkertaisesti holtittomuudesta.

Ja yhdestä asiasta saattoi olla varma: suurin osa heistä oli jotakin vailla (s. 101).

Tuohon tarpeeseen vastaa monella tapaa haavoilla oleva Leila Korhonen, joka tultuaan saneeratuksi ulos työpaikastaan perustaa Punavuoreen yksinäisten ihmisten kuntouttamiseen keskittyvän yhden naisen yrityksen.

Pala palalta, tapaaminen tapaamiselta hän kaivaa ihmisistä esiin elämänkelpoisen kulkijaa koskettamalla, hieromalla ja puhumalla. Hän siis tarjoaa läheisyyttä maksua vastaan, simuloi ihmisten suhteita ja avaa elämän solmuja, tai Korhosen omilla sanoilla ilmaistuna: ”Siivoan yksinäisyyden jälkiä”.

Läheisyys ei kuitenkaan tarkoita seksipalveluja. Tämä rajaus ei ole läheisyyden puutteesta sairaille ihmisille yleensä ongelma, ennen kuin asiakkaaksi tulee myyntikonsultti Boström. Hän myy elääkseen mielikuvia ja ajatuksia, muuttaa käsillä koskemattomia asioita myytäväksi tuotteiksi. Hän ylittää rajan ja yrittää raiskata Korhosen. Tilanne vie heitä, ja lopulta Boström päätyy ojanpohjalle kuolemaansa odottamaan.

Juonta enemmän paljastamatta voi kertoa, että hän kuitenkin selviää, ja päätyy vielä tekemään Korhoselle ilkeitä asioita.

Tutkimaan määrättiin poliisista kolmas kirjan päähenkilöistä, Antero Mokka. Hän on kirjojen tyypillinen yksinäinen. Mies muuttuu vaiheittain poikamiehestä vanhaksipojaksi, ja sellaisena jää perheellisten elämästä sivuun, muuttuu muille kelvottomaksi ja näkymättömäksi. Hän lenkkeilee ja harrastaa, kunnes unohtaa ne, ja päätyy ylipainoisena omalle sohvalleen. Hänen elämänsä on erilaisten rikollisten tai sellaiseksi epäiltyjen kuuntelemista. Kirjan loppupuolen punaisena lankana on Mokan ja Korhosen – tutkijan ja tutkittavan - elämien yhteen kietoutuminen.

Kirjasta ei voi olla kirjana pitämättä. Se kuvaa päähenkilöidensä yksinäisyyttä koskettavasti ja supistaa henkilöiden ja lukijoiden välisen sosiaalisen etäisyyden minimiin. Se on lihapiirakoita yksin syövien, satunnaista seksiä ja ihmissuhteita sulattelevien, työnsä kautta elämäänsä elävien ihmisten kuvausta, joka koskettaa ja kavahduttaa lukijaansa. Siinä on myös aivomadoiksi muuttuvia lauseita ja kappaleita, kuten ”Tässä huoneessa on kuultu kaikki se, mitä ihmiset keksivät toisilleen tehdä hädässä tai hyötymistarkoituksessa”.

Ihmissuhteiden kuvauksena kirja on yhdeltä kantilta ongelmallinen. Ihmissuhteet Hotakainen näkee kaupallistuvina ja välineellistyvinä, todellisuutta simuloivina. Aito välittäminen on poikkeuksellista ja satunnaista, mutta tuo värit Hotakaisen ihmisten harmaaseen maailmaan.

Tutkija minussa sanoo, ettei se yleisesti ottaen empiirisesti noin ole, koska suomalaiset ovat tyytyväisiä ihmissuhteisiinsa. Että ei niinku noin kurjaa ja synkkää. Täällä on paljon iloista olemista, jota Hotakaisen ihmiset eivät näe ja koe, ja josta Hotakaisen lukijalle ei kerrota. Tiedän, että tämä on turhaa narinaa, sillä romaani on romaani, eikä sitä tule tutkimusten kriteereillä arvioida. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, kun kirjaa lukee.

Yleisemmin ajatellen kirja nostaa esiin kysymyksen, miksi minä lukijana välitän Hotakaisen henkilöiden elämästä. Hotakainen näppäilee ihmisten biologiaan sidottuja emotionaalisia koskettimia. Samaistumme ja tunnemme myötätuntoa, kuten aina tunnemme nähdessämme laumasta sivuun jääneitä jäseniä. Myös Hotakainen kaupallistaa yksinäisyyden tunteen, muuttaa sosiaalisen taloudelliseksi, mutta kirjoittamalla hienosti tuottaa niiden välille symbioottisen suhteen.

Kaiken kaikkiaan Hotakaisen kirja kertoo sekä henkilöistään että yhteiskunnastamme minua puhuttelevalla tavalla. Se on suomalaista realismia, joka saa katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Sen enempää ei kirjalta voi kohtuudella pyytää.

---

[1] http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=4556

[2] http://www.lyricstime.com/danny-kuusamo-lyrics.html