24.11.2013

Hallitsematonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Yksi yhteiskuntatieteiden ja sosiaalilainsäädännön kummallisimmista käsitteistä on ”elämänhallinta”. Ensisilmäyksellä ja intuitiivisesti käsitteellä on selvä merkitys. Se viittaa kykyyn tehdä valintoja. Tarkemmassa tarkastelussa se kuitenkin osoittautuu hankalaksi. Se voi viitata hyvinkin kurinalaiseen elämään, jossa pullansyönti on elämänhallinnallinen ongelma. Tai sitten elämänhallinnan rimaa lasketaan kunnolla, ja tuolla käsitteellä viitataan erilaisten addiktioiden tai riippuvuuksien (vaikutus)valtaan ihmisten elämässä.

Tarja Leinosen Espooseen sijoittuvan ”Punahilkat” –kirjassa yksinäisyys kytkeytyy elämänhallinnan ongelmiin viimeksi mainitussa mielessä. Tämä yhden hengen pienkustantamon julkaisema kirja sisältää noin 140 sivuun kudotun tarinan, joka on yhtä sirpaleinen kuin siihen kirjoitettujen ihmisten elämä. 

Sen keskeiset ihmiset ovat eri tavoilla poissa tasapainosta, ja he ajelehtivat ja heittelehtivät paikasta toiseen. Heillä on päihde-, nettiseksi- ja peliaddiktioita, ylivelkaantumista ja tavoitteettomuutta. Elämä on palasina siellä täällä.

Useimmat, jolleivat kaikki kirjan henkilöt, ovat elämässään yksinäisiä ja selvää on, että heidän ongelmansa ovat pohjimmiltaan yksinäisyyden aiheuttamia. He täyttävät mielensä ja elämänsä tyhjää tilaa viinalla, pelaamisella tai netillä. He myös kytkeytyvät toisiinsa satunnaisten suhteiden ja kohtaamisten kautta.

Kirjan ydinpariskunnan muodostavat ensimmäistä lastaan odottava Hanna ja hänen vartijana työskentelevä miehensä Jaakko. Molemmat ovat lähtökohtaisesti ”kunnon ihmisiä”, mutta kummassakin heissä on jotakin rikki. Hanna on teologiksi itsensä kouluttanut toipuva alkoholisti, jonka elämä on päivittäistä kamppailua addiktiota vastaan ja jonka elämässä on ehtinyt sumuisina vuosina tapahtua kaikenlaista. Hän on löytänyt tukea AA-kerhosta, johon sijoittuvat tapahtumat muodostavat merkittävän osan kirjan tarinasta.

Jaakon elämää varjostaa puolestaan nettiseksiriippuvuus, joka tyhjentää hänen luottokorttinsa ja etäännyttää häntä rakastamastaan puolisosta. Jaakko ei myöskään ole oikein jaksanut opiskella, vaan jäänyt vähän kuin jumittamaan vartijan hommiin. Pariskunta on vähän epäsuhtainen, mutta kuitenkin aidosti toisistaan välittävä. 

Jaakon nettisuhde on yksi AA-kerhossa käyvistä naisista, joka elättää itsensä poseeraamalla netissä ja myymällä itseään. Netissä on myös Jaakon työkaveri, isokokoinen Janne Matero. Hän perustaa valeprofiilin menestyvästä miehestä Facebookiin ja rakentaa häneltä puuttuvia ihmissuhteita tämän kautta. Yksi hänen vikittelemistään naisista on myös AA:ssa: ja hänelläkin on valeprofiili Facebookissa.

Heidän elämänsä nivoutuu yhteen muiden yksinäisten kanssa. Näitä ovat muun muassa elämästä sivuun jäänyt uskonnollinen ikämies Eino ja hänen naapurinsa, kypsään keski-ikään ehtinyt terveydenhoitaja Saara sekä jälkimmäisen erilaisista päihde- ja huumeongelmista kärsivä Jimmy.

Heistä Saara on rakentanut elämäänsä yksinhuoltajana, kunnes peliriippuvuudet ja lapsen ongelmat ovat vieneet häneltä mielenrauhan ja omaisuuden perintösaarta lukuun ottamatta. Saara tapailee Einoa, jolta hän myös aluksi lainaa ja myöhemmin varastaa rahaa pelaamista rahoittaakseen. Eino puolestaan hakee turvaa helluntaisyhteisön kadulla laulavasta ”konnakuorosta”. Siellä hänellä on jonkinlainen paikka ja asema: kuorolaiset pitävät hänestä huolta, kun hän tulee satunnaisena ohikulkijana pahoinpidellyksi ja Jannen pelastamaksi. 

Raskain kolhu Saaran elämässä on ollut hänen poikansa Jimmyn ennen kirjan tapahtumia tapahtunut itsemurha. Jimmyn elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien eron ja isän kuoleman myötä. Koulussa hänellä on ollut yksi kaveri – Janne Matero – mutta muuten hän ollut yksin: tukea hän ei ole saanut opettajaltakaan. Aikuistumisen myötä elämään tulevat huumeet ja hän päätyy myymään itseään. Hannan naapurissa asuva Saara menettää vaiheittain mielensä hallinnan. Perintösaarella Jimmy tappaa itsensä; ja saarta uhkaa realisointi Saaran taloudellisen tilanteen takia.

Saara päätyy lopulta täyttämään elämänsä tyhjyyttä kaappaamalla Hannan ja Jaakon vastasyntyneen lapsen, joka korvaa hänelle (hänen mielestään) edesmennyttä Jimmyä. Lapsen katoaminen murtaa Hannaa ja Jaakkoa. 

Muuten realistiseen kerrontaan pyrkivään kirjaan on leivottu sisään fantasiaelementtejä, joiden paikka ja tarkoitus jäävät hiukan epäselväksi. Ihmiseltä toiselle kulkee puhuva koira Belle, joka tarjoaa tukea ja turvaa ihmisten siirtyessä toisiin ulottuvuuksiin, minkä jälkeen on aika siirtyä seuraavan ihmisen luokse. Muiden koirien tavoin se on jonkinlainen taivaallisen olennon lähettämän enkelin ja lemmikin sekasotku toimeenpanemassa omaa missiotaan. Belle tuo lohtua Jimmylle, Einolle ja Jaakolle ja lopulta auttaa löytämään Hannan ja Jaakon lapsen. 

Sen(kin) välityksellä kirjan loppuun tulee iloa ja toivoa. Myös muuten palaset alkavat loksahdella paikalleen. Kaikkiaan ”Punahilkat” on ihmisten kudelma, jossa monet kysymykset jäävät vastaamatta ja kohtalot kertomatta ja toisille annetaan varsin erikoinen selitys. Yksinäisyystutkimuksen kannalta katsottuna se puolustaa paikkaansa huono-osaisten yksinäisyyden kuvauksena. Se myös onnistuu sitomaan kuvauksen urbaaniin Espooseen poikkeuksellisen elävällä tavalla kohdentamalla huomionsa yksittäisiin aikaa ja paikkaa havainnollistaviin asioihin. Siinä haisee espoolainen yksinäisyys.

2.11.2013

Pintaan nousevaa yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Aina ei elämä mene niin kuin sen on suunnitellut. Paula Hahtolan Aita on kertomus yhdestä toiveiden ja odotusten vastaisesta elämänkulusta. Sen päähenkilö on Suomesta aikoinaan Saksaan muuttanut Linnea.  Hänen liittonsa saksalaiseni insinöörin Dieterin kanssa on päätynyt eroon Linnean aloitteesta.

Alun huuman jälkeen liitto oli muuttunut tyhjäksi. Pariskunta ei enää puhunut eikä elänyt. Heidän yhteinen lapsensa Toti on jollakin tavalla hidas, mitä Dieter ei pystynyt käsittelemään. Kun poika oli yrittänyt tehdä itseään isälleen tykö, mies oli vetäytynyt ja loukannut. Suhteet muihin ihmisiin olivat muodollisia. Talon ovesta ei kulkenut juuri muut kuin miehen vanhemmat. Oleminen tyhjentyi, kylmeni ja lopulta jäätyi.

Liitosta jää jäljelle vuosien eroriidan ja oikeudenkäyntien jälkeen porvaristalo ja takaisin Suomeen muuttanut poika. Linnea elää yksin ja yksinäistyy entisestään. Elämän muodostaa hyvin hoidettu puutarha ja satunnaiset työkeikat sairaanhoitajana. Harmauteen tuo väriä erosta muutaman vuoden viiveellä alkanut kahdeksanvuotinen salasuhde naapurissa asuvan pariskunnan miehen Henryn kanssa. Heitä yhdistää talojen yhteinen aita. 

He löytävät aikaa yhteiselle yölle tai matkalle parin kolmen kuukauden väliin.  Kirjan alussa Linnea on repäissyt itsensä irti tuostakin suhteesta.

Kaikkiaan Linnean elämä on eläkkeen ja muutaman hänen yksinäisyytensä aistivan naapurin varassa.  Näin ei voi loputtomasti jatkua. Hän vuokraa talonsa pois talveksi nuorelle parille ja muuttaa asumaan rauhalliseen muutaman huoneen hotelliin miettiäkseen elämänsä sisältöä.  Lukuun ottamatta arjen rutiineita Linnean elämä on niin eleetöntä, että sattuu.

Saksalainen muodollisuus, kaikenpuolinen varovaisuus puheissa ja teoissa ja yksityiskohtiin paneutuminen ovat sitä todellisuutta, johon Linnea on juurtunut.

Yksinäisyys nousee pintaan aina kun liike pysähtyy. Esimerkiksi kun hotellissa ei ole viikonloppuisin arkea rakenteistavaa illallista, hän lähtee ulos syömään ” vaikka en tiennyt mitään kolkompaa kuin istua yksin ravintolassa”. Samalla tavalla hän täyttää myös muuta tyhjää aikaa erilaisilla harrastuksilla ja Suomenmatkoilla, joilla hän sienestää ja kerää marjoja. Hotellia pitää ikääntyä pariskunta Anita ja William, minkä ohella siellä oleskelee välillä Williamin rampa veli Martin. Molemmat ovat pappeja ja papin poikia. 

Tilaan ja oloon tuo jonkinlaista jännitettä se, että Anita on Williamin entinen morsian, mutta vuosikymmenten katkeruus hoidetaan saksalaisella asenteella. Väliin Williamin vikkelät sormet ehtivät koskemaan myös Linneaa, mutta ihmisten välisistä sidoksista vahvin alkaa rakentua Linnean ja Martinin välille.

Kahden elämää kokeneen ihmisen lähentyminen on kunnioittavaa ja korrektia. Pariskunta ei pääse teitittelystä irti. Kirja on niin hidas, että sen lukemiseksi täytyy hidastaa omaa mieltä. Jokainen sana punnitaan ja teko arvioidaan. Luottamus rakentuu asia kerrallaan.

He kertovat suhteistaan, tyhjyydestään, syyllisyyksistään. Samalla he täyttävät toistensa tyhjyyttä:
”Onko niin, kysyin, että arvokkainta, mitä ihminen voi antaa toiselle, on aika.
Linnea hyvä, älkää kysykö minulta, Martin vastasi. Sitä paitsi, hän jatkoi, yksinäisyyteen tottuu, vaikka nuorena se on ikävää.”

Kirjan lopussa alkaa olla viitteitä siitä, että näiden kahden yksinäinen aika saattaa olla ohitse. Kaikkiaan kirja on hienovarainen kuvaus aikuisen tai ikääntyvän ihmisen hauraudesta ja harkinnasta, olemisesta ja tekemisestä, joka kytkeytyy puutarhan pensaisiin ja mereltä tulevan tuulen tuoksuihin. Omassa hitaudessaan se on toivoa täynnä, vaikka mikään ei ole viimeiselläkään sivulla varmaa.

20.10.2013

Olemattoman yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari
Viime aikoina suomalaisessa julkisessa keskustelussa on usein sivuttu Kallen kohtaloa. Kalle on HDL:n VAMOS-nuorten palvelussa mukana oleva nuori, joka on elämänsä aikana käyttänyt toistasataa kertaa kuntien tai muiden toimijoiden palveluja ilman sen suurempaa menestystä. Hanna-Riikka Kuisman kirjan Sydänvarjo päähenkilö Kerttu on Kallen naispuolinen vastine. Hänen lapsuutensa oli hajanainen, isä kuoli ja äiti tuli hulluksi, Kerttu joutui lastensuojelulaitokseen. Koulussa hän oli kiusattu ja ulkopuolinen. Lopulta myös Kertun mielenterveys järkkyi. 

 Viisitoista vuotta myöhemmin hän summaa aikuiselämäänsä seuraavasti: ”Mitä sen jälkeen? Vaihtuvia terapeutteja, vaihtuvia kaupunkimaisemia. Kouluja, opistoja, baarikierroksia, yhdentekeviä poikia tai miehiä, kertakäyttökavereita. Ei yhtään ystävää, ei yhtään kotia. Odotuksia, pettymyksiä, lopulta ei edes niitä, pelkkää harmaata ja liejua.” 

Tämän lisäksi kaksi itsemurhayritystä, työttömyyttä ja osattomuutta sekä kolari, jonka seurauksena häneltä poistettiin kohtu ja samalla mahdollisuus äitiyteen. Kertun ainoa vahvuus on hänen viehättävä ulkonäkönsä, jonka hän vaiheittain tiedostaa – miehet ovat asian toki tajunneet, mikä osaltaan selittää hänen elämänsä satunnaishuorana. Hän oli itselleen olematon ja muille näkymätön yksinäinen, jolla ei ole paikkaa kasvun ja työllisyyden Suomessa.

Kirjan tarinan kohdehenkilö on Susanna, joka on pinnalta katsoen kaikkea sitä, mitä Kerttu haluaisi olla: kaunis, menestyvä, perheellinen, hyväntuoksuinen ja huolella hoidettu. ”Ärsyttävän täydellinen, kaikkivoipa ja kokonaisvaltainen.” Susanna tuntuisi arvojensa puolesta sopivan kokoomusnuorten kellokkaiden keskuuteen. Hänelle menestys ja sen näyttäminen on tärkeää, onnistuminen asenteesta kiinni, ja kaiken sortin epäonnistujat esteenä ja kustannuksena oleva oheistuotetta ja kuraa. 

Susanna on aktiivinen toimija vapaan suunnan seurakunnassa yhdessä miehensä Markon kanssa. Marko on entinen hormoneita käyttänyt kehonrakentaja, joka rakentaa menestyksekästä uraa myyntimiehenä. Myös hänen elämänsä rakentuu ulkoisten meriittien varaan. Marko pitää myös miehistä ja harrastaa satunnaisia suhteita samalla kun ylläpitää rooliaan perheenpäänä.

Kirjan alussa kaupan kassalla työskentelevä Kerttu kohtaa asiakkaanaan Susannan, huumaantuu naisen olemuksesta ja alkaa stalkata häntä. Kerttu alkaa käydä samalla kuntosalilla, jotta voi nähdä naisen alasti ja katsoa hänen kehoaan ja elämäänsä. Hän alkaa seurailla naista kaduilla ja kokee olevansa Susannan varjo, ”sen pimeä puoli”. Samalla hän on Susannalle näkymätön, eri luokkaa ja ryhmää, joka ei ansaitse sen tarkempaa huomiota. 

Vähän samalla asialla on kirjan toinen varjoisten katujen kulkija nimeltään Anton. Hän on aikoinaan ollut lupaava kirjailija, joka on päätynyt suhteeseen Susannan kanssa. Sittemmin kirjallinen tuotanto on hiipunut viinanjuonnin ja rietastelun vetäessä puoleensa. Myös Susanna oli ajallaan lähtenyt. Jäljelle on jäänyt yksinäinen kulkija, joka yllättäen kohtaa Susannan uudelleen. Vanhat muistot saavat hänet liikkeelle pimeinä öinä.

Muutaman mutkan jälkeen kaksi stalkkaria päätyvät kumpikin omaa polkuaan samalla asialle kurkistelemaan Susannan ja Markon ikkunoiden takaa. He näkevät toisensa ja tiedostavat tilanteen. Kertun mieleen nousee ajatus, joka kertoo koko kirjan perusasetelmasta paljon: ”ja karmiva ajatus, entä jos meitä oli enemmän kuin kaksi, jos kuningattarella oli meitä kyttääjiä, vaanijoita, paarialuokan ihailijakaartia, rumia syrjäytyneitä eli näkymättömiä ihmisiä kokonainen lauma?” 

Lopulta he päätyvät Susannan ja Markon asuntoon ja toistensa luokse.

Yksinäisyyskirjana Kuisman Sydänvarjo sijoittuu huono-osaisuuskertomusten ryhmään. Sen henkilöt ovat toki kärjistettyjä ja tyypiteltyjä, mutta elävältä tuntuvia. Kaikkiaan se on todenmakuinen tarina maailman varjoissa kulkevista ihmistä, jotka rakentavat elämänsä edellytyksiä pienistä palasista.

3.8.2013

Alastonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari:

Elämänhallinnan säilyttäminen on eräs yksinäisyystutkimuksissa toistuva teema: kysymys on, kuinka säilyttää elämässä rytmi ja rakenne, kun siitä puuttuvat arkea jäsentävät sosiaaliset kontaktit. Juha SeppälänJumala oli mies” -kirjan päähenkilö Olli – nimi paljastetaan vasta kirjan puolessa välissä satunnaisessa lauseessa – on kirjan alussa tämänkaltainen yksinäinen. Hän elättää itsensä kirjailijana ja elää poikansa Petterin kanssa puolisonsa jouduttua pysyvästi laitokseen ja yrittää koota päiviinsä rakennetta.

Kirja alkaa tämän kamppailun kuvauksesta:
”Yksinäisyyttäni oli jatkunut jo niin pitkään, että olin alkanut käyttäytyä naurettavasti. Minä elin orjallisesti kellon ja tietyn päiväohjelman mukaan. ”

Jokainen päivä oli samanlainen. Päivä rakentui kirjoittamisesta, Petteristä huolehtimisesta, aterioista, juoksemisesta. Jopa lenkkipolku oli sama. Hänen elämänsä pysyi hallinnassa vakiintuneilla rutiineilla. Rahaa kertyi tilille: ”olin hävyttömän tasapainoinen ja vahva.”


Yksi kuitenkin puuttui ja sen mukana kaikki: hänellä ei ollut naista. Kirjan ydintarinan muodostaa yksinäisen miehen yritys rakentaa itselleen naissuhde. Joissakin aikaisemmissa tässä blogissa esitellyissä kirjoissa (kuten Annamari Marttisen  kirjassa”Ero”) on tarkasteltu ihmissuhteen rakentamista naisen näkökulmasta. Seppälän kirjassa sama kerrotaan miehen näkökulmasta. Hän tekee sen alastoman rehellisesti, päähenkilön yksityisyyttä suojaamatta.

Kuten monet muutkin yksinäiset, Olli hakee elämäänsä helpotusta masturboinnista, joka tuo hetken helpotuksen mutta jättää tyhjäksi. Puolentoista vuoden yksinäisyyden jälkeen hän päättää jatkaa elämäänsä ja jättää jäähyväiset puolisolleen, josta on jo erkaantunut:

”Kun joskus sairaalassa käydessäni katselin Annan elottomia kasvoja, ajattelin ettei välillämme olisi ollut läheisempää yhteyttä vaikka se olisi ollut terve. Itkuni olin itseni kauan sitten. Sielussani asui musta rauha.”

Suhde on aikaisemmin loppunut viimeiseen ”nöyryyttävään yhdyntään” sairaalan tapaamishuoneen kivisellä lattialla.

Uusien naisten suhteen hän on yksioikoinen, kuten vahvat, aikuiset miehet ovat. Hän soittaa heille, kertoo kaipaavansa lämpöä ja läheisyyttä – tosiasiassa seksiä, jonka saamiseksi hän hän oli valmis sanomaan mitä tahansa, mitä naiset haluavat hänen sanovan.  Hän tietää mitä tahtoo, mutta niin tietävät naisetkin: vastassa on aikuisia naisia, eronneita tai yksinhuoltajia, väliin vieraissa käyviä, mutta yhtä kaikki sekä pelin hengen tuntevia että eri tavoilla sekaisin olevia.

Elämä muuttuu säätämiseksi. Hän on yksinäisempi kuin koskaan nuuhkiessaan yhden naisen hänelle antamia pikkuhousuja, harrastaessaan toisen kanssa (puhelin)seksiä. Kolmannelle ”suutelu on intiimimpää kanssakäymistä kuin yhdyntä”, ja neljäs tuo mukanaan oman pyyheliinan, jotta ”ei sotketa sun lakanoitas.” Naiset antavat, mutta eivät kuitenkaan anna hänelle sitä, mitä hän eniten haluaa: rakkautta.

Kunnes vastaan tuli se oikea, ”tavallinen, sievä, kaksikymmenseitsemänvuotias nainen”, jonka nimeä Olli ei halua lukijoille kertoa ja jonka kanssa on heti kysymys ”elämästä ja kuolemasta”.  Myös nainen on ollut omalla tavallaan yksinäinen, ”puoliorpo, tyttö vailla isää, miehen mallia”. Hänellä on ollut miehiä, mutta kukaan heistä ei voinut tuoda sitä turvallisuutta, jota nainen on kaivannut. Ennen Ollia. Siksi(kin) he sopivat yhteen.

Kirjan loppupuoli on kahden yksilön yhteenkasvamista kaksiloksi, jossa ”joka särmälle on toisessa vastaava kolo.”Loppu on puhdasta, järjetöntä rakkautta, yksinäisyydestä irrottautumista, uusperheen rakentamista, kunnes tulee epätodellinen loppu.

Kaikkiaan Seppälän kirja on uskottava kuvaus miehestä, joka rakentaa elämäänsä uudestaan. Se on kylmä kunnes muuttuu kuumaksi, monella tapaa epätoivoinen, kunnes muuttuu rakkauden värittämäksi. Elämän makua täynnä.

Jälkisanat
Seppälä on kirjailija, jonka tuotanto on kiinnostanut kirjallisuustutkijoita [1], jotka ovat puolestaan tehneet erilaisia enemmän tai vähemmän perusteltuja tulkintoja hänen ajatuksistaan.  Minun kaltaiseni sivullinen ei pysty arvioimaan tuotantoa tuosta näkökulmasta. Seppälä leikkii lukijallaan, pompottelee ja härnää, lainailee intertekstuaalisesti, mutta samalla hän antaa vaikutelman läpeensä rehellisenä kirjailijana: mutta ehkä sekin on peliä vain.
____
Viite:
[1] Esim. Tuomas Juntunen: Virsta väärää, vaaksa vaaraa. Intertekstuaalinen moniäänisyys Juha Seppälän proosassa. Väitöskirja. Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos. Humanistinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, 2013.

31.7.2013

Kolhitun yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Viimeisen vuoden aikana olen eräässä tutkimushankkeessani selvitellyt erilaisten ”kolhujen” merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Hankkeessa tarkastellaan  ikävien tapahtumien vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Kielikuvalla ilmaistuna ”kuinka monta iskua ihminen kestää ennen kuin hän putoaa polvilleen?”

Tyypillisiä kolhuja ovat työttömyys, asunnottomuus ja köyhyys. Joskus yksikin isku saattaa pudottaa ihmisen. Nyt esiteltävässä yksinäisyyskirjassa käsiteltävä kohtukuolema on epäilemättä sellainen.

Pauliina Vanhatalon kirja ”Korvaamaton” kertoo Aamu-nimisestä keski-ikäistyvästä naistuomarista, joka on aikaisemmin elänyt naimattoman naisen normaalia keskiluokan elämää. Hänellä on ollut satunnaisia miessuhteita, naisystäviä ja hyvät suhteet perheeseensä, erityisesti siskoonsa Ailaan. Hän on elänyt elämäänsä työn kautta ja omien ehtojensa mukaan –  tullut jälkeenpäin ajatellen ”itsekeskeiseksi, kärsimättömäksi, vaativaksi, eritäytyneeksi ja joustamattomaksi”.
 
Vakiintunutta parisuhdetta tai omaa perhettä hänellä ei ollut, eikä asia ole ollut ajankohtainen ennen kuin hän tutustuu asianajajana toimivaan Harriin. Suhde syventyy nopeasti. Harri on eronnut mies, jolla on jo omia lapsia. Uusperheen äidiksi ryhtyminen pelottaa Aamua. Tilanteen tekee haasteelliseksi myös se, että Harri ei enää halua lisää lapsia, ja Aamu on tähän suostunut.

Hän kuitenkin sinnittelee, sillä vaihtoehtona on entinen yksinäinen elämä:
”Yksinäisen ja täyttymättömän elämän kauhu piiritti minua, vaikka kaiken piti viimein olla hyvin, ja yritin valmistaa itseäni suhteen mahdolliseen päättymiseen, varmistaa että voisin palata aikaisempaan elämääni, mikäli meidän olisi pakko erota.”

Aamu asettuu perheeseen, mutta erityisesti lapsista pienin, pikkuinen Nuppu osoittautuu haasteelliseksi. Aamu ei osaa, halua tai pysty asettumaan äidiksi, rakastamaan toisen lasta kuin omaansa.

”Olin toivonut, että alkaisin vähitellen rakastaa Harrin lapsia, mutta pikemminkin hyväntuulisuuteni karisi ja kärsivällisyyteni hiutui kuukausi kuukaudelta ohuemmaksi. Minusta tuntui edelleen että lapset olivat minulle vieraita ja minä heidän joukossaan ulkopuolinen … .”

Elämä uusperheessä syö naista ja saa hänen kokemaan itsensä riittämättömäksi. Hän on myös huono jakamaan Harria lasten kanssa:

”Ja se sai minut joskus tuntemaan, että olin heidän kodissaan näkymätön nainen, nainen joka uskalsi tuskin aivastaa siinä pelossa, että varastaisi huomiota joka oli korvamerkitty muille.”

Kaikkiaan hän ei oikein löydä paikkaansa ja hakeutuu ”yksinäisyyteen silloinkin kun olemme talossa kaksin, enkä suunnitellut elämää enää seuraavaa viikkoa pidemmälle.”

Siskon raskaus, biologisen kellon tikitys ja etäisyys Harrin lapsiin, kateus tämän entistä puolisoaan, neljä lasta synnyttänyttä Mariannaa kohtaan sekä usko siihen, että ”vasta oman lapsen saaminen muovaisi minut uusiksi” saavat hänet sitten kääntämään Harrin pään lapsenhankinta-asiassa. He yrittävät aktiivisesti lasta, mutta tuloksetta. Suhde menee katkolle, mutta alkaa satunnaisen välisuhteen jälkeen uudestaan.

Uudestaan alkaneessa suhteessa Aamu jättää yksittäisiä ehkäisypillereitä pois. Hän tulee raskaaksi ja saattaa Harrin tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Harri ei hyväksy naisen petosta mutta antaa armon käydä oikeudessa.

Elämä kulkee onnellisempaan suuntaan, kunnes lapsi nimeltään Helmi kuolee kohtuun. Selvitäkseen kaikesta tästä ja välttääkseen ihmisten kysymykset ja vaivaantuneet osanotonilmaukset Aamu jättää Harrin ja muuttaa toiseen kaupunkiin tuomarin sijaiseksi. Hän hautautuu elävältä työhön ja elää vain sen kautta. Suurin osa kirjasta sijoittuu tähän aikaan. Yhden elämänalueen vahvuus ei poista Helmin muistoa ja varjoelämän aiheuttamaa yksinäisyyttä.  Edessä on pullollinen viskiä ja kourallinen unilääkkeitä, pohjakosketus, ja lopulta – onneksi – elämän uudelleen rakentamista.

Kaukaa katsottuna Aamu selviää kolhuistaan hyvin, niin kuin elämänsä hallitseva ihminen kykenee. Se vie aikansa ja sisältää yksinäisyyttä, kaipausta ja kipua. Häntä kannatellaan niin paljon kuin hän haluaa tulla kannatelluksi. Kysymyksiä tietysti herättää se, miksi hän ei hae – tai Vanhatalo ei laita häntä hakemaan - aktiivisemmin tukea kriisiinsä

20.6.2013

Myrkyllinen yksinäisyys


Kirjoittanut: Juho Saari

Muutama vuosi sitten pelehdin sosiaalisen myrkyllisyyden käsitteen kanssa. Sillä kuvattiin kaikkia niitä ihmisten elämään liittyviä raskaita tai tummia asioita, jotka olivat kuin märkä kangas kasvoilla. Näitä olivat muun muassa informaatioriippuvuus, pakotetut ihmissuhteet, päämäärätön tai sosiaalista hyväksyntää hamuava pakkotekeminen ja yksinäisyys. Kirjan kirjoittaminen jäi – ainakin toistaiseksi – mutta ilmiö on edelleen mielenkiintoinen.

Eppu Nuotion kirja Onnellinen loppu kertoo sosiaalisesti myrkyllisestä elämästä. Hän on kirjoittanut Lehmuksen perheen tarinaa kolmen kirjan verran päähenkilönä sen tytär Annukka aka Annu. En ole lukenut kahta ensimmäistä osaa (jotka ovat Peiton paikka ja Neitsytmatka), mutta nyt esiteltävän kolmannen osan voi (kuulemma) lukea myös itsenäisenä teoksena. Itse asiassa on lukijaa palkitsevaa jäädä arvailemaan kahden edellisen osan tapahtumia, joihin kirjassa viitataan satunnaisesti takautumina.

Edellisissä osissa Varkaudessa tehtaan varjossa, valossa ja varassa elänyt Annu on nyt helsinkiläinen keski-ikäinen nainen, joka työskentelee lehtitalossa. Hänen elämänsä on taas kerran murroksessa. Hän on vaiheittain savustanut elämästään avopuolisonsa ja lopulta onnistunut siinä vain havaitakseen, että elämä ilman tuota miestä ei ole sitä mitä hän haluaa. Parisuhteen menettämisen ohella hän menettää myös mahdollisuuden perheen perustamiseen, sillä hän on 43 vuotta.

Miehet jäävät ja ystävät perheellistyvät. Jäljelle on jäänyt hänen työkaverinsa Relle, joka asiaan kuuluvasti on urbaani homo, ammatiltaan maskeeraaja ja omalla tavallaan elämässään kipuileva. Elämän yksi vaihe on ohitse. Se tuntuu pahalta. Yksinäisyys nousee pintaan:
”Olen geenikierrätyksen lopputulos, onneton ja yksinäinen. En tahdo mahtua kaksiooni itseni kanssa.”

Asialla on puolensa. Kaupunki on ollut hänelle mahdollisuus irrottautua perheen, suvun ja naapureiden kontrollista:
”Minä olen astunut etäisyyteen, jättänyt välimatkaa edellä ajavaan, karistanut perässähiihtäjät kannoiltani. Minä olen jättänyt väliin luokkakokouksen, hääkutsut, ristiäiset, syntypäivät, valmistujaiset, tuparit. Minä olen eriytynyt. Enää he eivät säätele mielipiteitäni ja ajankäyttöäni.”

Annulla on paljon unohdettavaa, vaikka hän onkin jo paljon unohtanut ja joitakin asioita hän on aktiivisesti kieltäytynyt muistamasta. Väliin joku tulee muistuttamaan, mutta hän puolustaa itseään ja kieltäytyy muistamasta – muuten kuin pakon edessä.

Annu on myös saavuttanut riippumattomuuden, jossa voi tehdä mitä haluaa. Tulot ja menot ovat tasapainossa, velka lyhenee, kaikkiaan ovat kuoret kunnossa, vaikka ”siitä on kauan, kun olen viimeksi halunnut yhtään mitään.”  Itsenäinen elämä ei kuitenkaan ole hallittua elämää. Hänen elämänhallintansa on alkanut pikku hiljaa rapistua: hän juo itsensä säännöllisesti tajuttomaksi.

Päihteiden käyttö alkaa näkyä paitsi hänen ulkonäössään ja työnteossaan myös hänen sosiaalisissa suhteissaan. Hän tekee humalapäissään tyhmyyksiä, näyttelee rintojaan, kähmii miehiä, virtsaa poikaystävänsä lattialle, haukkuu pomonsa, mikä ei voi päätyä hyvin – eikä päätykään.

Elämistä ei helpota myöskään Varkaudessa edelleen asuvien äidin ja isän vaiheittain rappeutuminen ja heidän kanssaan asuvan isänäidin terävä kieli. Isän paperitehtaan johtaja-asemaan perustuva perheen kukoistuksen aika on ohitse. Koko perhe on mennyt alamäkeen jo pitkään. Heistä ”mummo haisee kuolemalta, äiti haisee lääkehuurulta, isä haisee vanhuudelta.” Talo rappeutuu samaa tahtia sitä asuvien ihmisten kanssa.

Perheen sisäinen vuorovaikutus perustuu pakotettuun hoivaan, puhumattomiin tekoihin ja pystyyn kuolemiseen. Kukaan ei osaa lähteä tai pysty lähtemään. Vanhojen puhuminen tarkoittaa hautojen aukikaivamista. Taustalla on edellisten polvien synnit ja synnyt, mutta aivan ytimessä on perheen isä, ennen niin mahtava mies. Hän on tuhonnut vaimonsa mielen ja perheensä luottamuksen hankkiutumalla vuosien suhteeseen kauniin serkkunsa Lainan kanssa.

Kirjan avaintapahtumana on kammottava hetki, jossa Annu saa kutsun sairaalaan, koska Laina on merkinnyt hänet läheisimmäksi omaisekseen. Lainan aivot ovat jo tuhoutuneet, mutta hän hengittää vielä, ja Annu joutuu omaiseksi naiselle, jota on vihannut enemmän kuin mitään muuta. Hän ei ymmärrä miksi ja kysyy tajuttomalta, kuolevalta naiselta: ”halusitsä mut todistamaan sun kirottua yksinäisyyttä.”   Mutta samalla hän myös kurkistaa tuon yksinäisen naisen elämään ja kytkee tunteensa häneen:
”En osaa ajatella mitään muuta. En muuta kuin hänen yksinäisyyttään. Ettei ole ketään, ei ainuttakaan ystävää, joka olisi valvonut hänen vuoteensa vierellä. Ei ketään, joka olisi kaivannut häntä, ihmetellyt hänen poissaoloaan.”

Mutta samalla Annu myös tiedostaa samankaltaisuuksia: kuka sitten on hänen vuoteensa äärellä, kun hän on vanha, väsynyt, ilman omaa perhettä?

Joka tapauksessa Annun tehtäväksi jää Lainan asioiden hoitaminen ja Lainan kuolemasta kertominen omalle isälleen. Edessä on matka Varkauteen, oman lapsuutensa, aikuisuutensa ja tulevaisuutensa kohtaamiseen. Senkin jälkeen on elämän jatkuttava, mutta myös se elämä on myrkkyä täynnä:
”Olen mährinyt kaiken. Minut on karkoitettu kauan tiettömien teidän päähän, pois ihmisten silmistä. Olen yksin, yksinäisyys pakottaa jäseniäni, sattuu käsiin, sormiin, jalkoihin selkään. Kolottaa niskaa ja päätä, kaivertaa terällään syövän lailla.”

Vaatii kirjailijalta taitoa kaiken tuon jälkeen päättää kirja niin, että sen viimeisillä sivuilla on pienen pieni valonpilkahdus.

7.6.2013

Luova yksinäisyys


Kirjoittanut: Juho Saari
Suurin osa sekä yksinäisyystutkimuksesta että Sisältää yksinäisyyttä -blogissa julkaistuista kirjoituksista on käsitellyt yksinäisyyttä sosiaalisena isolaationa tai sulkeutumana, jolloin ihmiset ovat vastentahtoisesti yksin. Johanna Venhon kirjan Syntysanat päähenkilö ja kertoja Hanna hakeutuu yksinäisyyteen vapaaehtoisesti.

Kirjailijana ja opettajana itseään elättävällä Hannalla on toki taustassaan hänet satunnaisesta suhteesta saanut ja sitten hylännyt alkoholistiäiti, pettymyksiä ihmissuhteisiin, satunnaista yksinäisyyttä ja juurettomuutta, mutta hänellä on myös rakastajia ja ystäviä yliopistolla ja muualla.

Hän on kuitenkin perusturvaton ja täyttänyt tyhjän elämänsä tekemiselle:
”juoksin ja juoksin, himoitsin sitä. Juoksin läpi kymmenen vuoden, luentosalien ja työhuoneitten, kirjastojen ja kokoustilojen, hotellihuoneitten ja lentoasemien, kunnes polvia alkoi pakottaa ja jalat kieltäytyivät tottelemasta.”

Perhe jää perustamatta, mutta lasten sijasta syntyy Venetsiaan sijoittuvia romaaneja. Hänen viimeinen miehensä oli Oura, taiteellinen, kuten useimmat Hannan miehet. Hänelle Hanna oli yksi nainen muiden joukossa. Hanna, joka ”katselee niitä kaikkia, ei osaa valita” lähtee kun Oura tulee liian lähelle. Lopulta Oura jatkaa matkaansa seuraavan naisen luokse.

Maalaiskylän vanhan pappilan yksinäisyyteen Hanna hakeutuu saadakseen aikaiseksi seuraavan kirjansa. Pappilan naapurissa asuu Mesi Kivelä, josta tulee kirjan toinen päähenkilö. Hän on nuori leski, jonka mies Lauri oli kuollut auto-onnettomuudessa, ja hän on jäänyt yksin kolmen lapsen kanssa täysin valmistautumattomana tilanteeseen: maailma oli mennyt pieniksi palasiksi. Lisäriesana oli hänen seniili äitinsä. Mesi on yksinäinen ilman miestä ja miehen kosketusta, mutta muuten hänen elämänsä on ruuhkaan asti täynnä.

Mesin elämässä on ollut aviomiehen ohella vanhassa pappilassa asunut kirkkoherran poika Aarni, erilainen nuori, joka harrasti maalausta ja eli omissa maailmoissaan. Erilaisesta tuli yksinäinen. He olivat molemmat haavoittuneita ja perinteisellä tavalla yksinäisiä:
”He olivat ansassa. … He olivat pohjia myöten yksinäisiä. Sitä ei tajua, jos ei ole kokenut: jäätävää tuulta joka puhaltaa omista sisuksistaan, hyydyttää kaiken mitä yrittää.”

Mesille Aarnista tuli kasvutoveri ja seksikumppani, mutta Laurista oli tuleva hänen miehensä. Miehet ”koskettivat häntä eri paikkaan”, mutta samalla tavalla ja samaan aikaan. Aarni katoaa kotonaan tapahtuvan tragedian jälkeen.

Kirjan pääosan muodostaa Mesin yritys saada elämänsä uudestaan omille raiteilleen. Lukijan iloksi jätän sen selvittämisen, miten hän siinä onnistuu. Myös Hanna rakentaa omaa elämäänsä ja kokee eroavan ihmisen yksinäisyyden: ”Nyt näen Ouran kokonaisena ja pienenevänä, hän kulkee kaukana minusta. On kirkkaampaa ja painavampaa. Paljon yksinäisempää.”

Mutta Hanna ei ole yksinäisyyteen tuomittu. Hän katsoo eteenpäin, suunnittelee ja punnitsee eri vaihtoehtoja, ja lähtee kylästä, kun tarina on valmis. 

2.6.2013

Syvän veden yksinäisyys

Kirjoittanut Juho Saari:

Suomenruotsalaisen Johan Bargumin kirjoittamassa Syyspurjehduksessa on monta tasoa. Pinnalta katsoen kyse on kahteen kypsään ikään ehtineen yksinäisen miehen Olofin ja Haraldin purjehduksesta, jolta vain Olof palaa.

Koska Olof sattuu olemaan Haraldin entisen vaimon Elinin uusi mies, nousee esiin epäilyksiä rikoksesta, varsinkin kun löytyy ase, jossa on Olofin sormenjäljet. Kirjan pääosa perustuu Olofin kuulusteluissa kertomaan tarinaan. Poliiseilla on käytössään Haraldin kertomus samasta asiasta, joka muodostaa pääosan kirjan toisesta puolesta. Kertomukset eroavat toisistaan.

Pintaa syvemmältä katsoen kirja kertoo aikuisten ihmisten rakkauden ehdoista. Kehystarinassa nivoutuvat näiden kolmen ihmisen kohtalot. Päähenkilö on rahoitusalalla työskennellyt Olof. Hänelle ensimmäisen avioliiton päättyminen oli ”Entäs sitten” -asia. Hänelle tuo liitto oli päättynyt jo vuosia ennen eroa joskus 1980-luvulla, kun lapsi lähti kotoa.  Nyt hän asui yksin ja voi hyvin.
Kunnes vastaan tuli Elin, kaunis nainen, juuri sitä hän halusi, mutta joka oli Haraldin vaimo.

He rakastuivat ensi silmäyksellä.  Olofilta menei jalat alta. Vanha kyynikko alkoi uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä. Elin ja Harald o(li)vat katolisia, mutta siitä huolimatta heistä kahdesta uskonnollisempi Elin erosi ja meni yhteen Olofin kanssa Suuren laman (1991–1994) vuosina.

Pienyrittäjänä toimiva ja valuuttalainansa kanssa velkaantunut Harald antoi Elinlle eron.  Eron kätilönä toimii Olof, joka suostui antamaan lisälainaa Haraldille avioeroa vastaan.
Viisitoista vuotta edellä kuvattuja tapahtumia myöhemmin tarinan nykyhetkessä Harald ottaa yhteyttä Olofiin ja pyytää päästä purjehtimaan. Ajatus on kummallinen, mutta sitä selittää – ainakin pinnalta katsoen - Haraldin syöpä, joka on viemässä miestä hautaan.

Syvemmältä katsoen on ilmeistä, että Haraldin toive liittyy jotenkin Elleniin, mikä Harald sitten lausuukin ääneen.

Elin ei enää itse voinut osallistua keskusteluun, sillä hän oli kuollut, toista vuotta aikaisemmin onnettomuudessa. Olofin mielestä Elinin ja hänen liitto oli ollut hyvä:
”Me elimme elämäämme päivästä toiseen. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, elämässä on harvoin mitään ihmeellistä. Mutta arvelen, että olimme suhteellisen, hmmm, onnellisia, vaikken mielelläni käytäkään niin hataria ja vaikeasti määriteltäviä käsitteitä.”

Mutta tarinassa on mutka – Elin oli halunnut erota ja palata Haraldin luo – ja Haraldin papereista käy ilmi, että purjehduskutsun laittoi Olof, ei Harald. Toisaalta Olofin mielestä Harald aiheutti Elinin kuoleman.

Mistä tässä kirjassa on sitten on kysymys? Yksinäisyyden osalta siitä, että ihmisten valinnat repivät heitä. Joskus niihin tottuu, mutta toisissa tapauksissa niistä ei vain pääse ylitse. Jotakin menee pysyvästi rikki, kun kaksilo repeytyy kahdeksi omille teilleen meneväksi yksilöksi.  Mutta enimmäkseen se kertoo siitä, miten ihmiset yrittävät arvailla toisiaan ja tulkitsevat toistensa motiiveja ja tekoja. Helpommalla pääsisivät kun juttelisivat toisilleen. Muiden teemojen osalta lienee viisainta kehottaa lukemaan tämä kirja.

21.5.2013

Ystäväyhteiskunnan yksinäisyys


Kirjoittanut: Juho Saari

Ihminen on harvemmin saari ilman sosiaalista yhteisöä tai laumaa, johon hän haluaa kuulua ja joka antaa hänelle tukea eri elämäntilanteissa. Historiallisesti tuen lähteet ovat muuttuneet.

Aikaisemmin sukulaisilla oli ratkaiseva rooli, nykyisin ystävien merkitys on voimakkaasti kasvanut. Hiukan kärjistäen voidaan sanoa, että olemme matkalla sukulaisyhteiskunnasta ystäväyhteiskuntaan.

Maria Peuran kirja Vedenaliset kertoo matkan kohti tuota yhteiskuntaa yhden henkilön elämän kautta. Sen ytimessä on lappilaisen Mirjan siirtymä lapsuuden agraariyhteiskunnan laumasta opiskeluaikojen urbaanin laumaan.

Hän elää lapsuutensa saareen eristäytyneiden kalastajavanhempien kanssa sukulaisyhteiskunnassa. Koulukin käydään kotona. Sukuun on kertynyt häpeää kannettavaksi. Niistä vähäisin ei ole Mirjan äidin saksalaistausta ja siihen liittyvä mummun häpeä. Myöskään viinan kiroilta ei perhe ole välttynyt ja vähän tuntuu olevan ongelmia myös uskonnon kanssa. Suku pitää kuitenkin yhtä.

Elämä rakentuu luonnon ehdoilla, mutta Mirjan kasvaessa muutos on vääjäämätön. Lahjakas lapsi päätyy Tampereelle. Siellä arktisen luonnon sijasta elämisen ehdot sanelee urbaani viidakko, jossa Mirja kulkee maihinnousukengät jalassa.

Alku on hankala. Kukaan ei puhu hänelle, eikä työtä löydy satunnaisia keikkoja lukuun ottamatta. Mirja ajelehtii paikasta toiseen ja kohtaa erilaisia kulkijoita asemalla tytärtään päivästä toiseen odottavasta vanhuksesta alakerran huoraan, joka suosii vain suomalaista.

Mirja tajuaa – ja se hänelle myös kerrotaan – olevansa kaupungin kauneimpia naisia.  Hän ei kuitenkaan löydä heimoaan tai paikkaansa. Hänen yksinäisyytensä syvenee ja ”jokainen yritys etsiä työtä ajoi Mirjan loiskuvaan humalatilaan tai makaamaan päiväkausiksi lakanattomalle vaahtomuovipatjalle.” 

Ratkaisu tulee yllättäen kulman takaa.  Äitinsä verenperintönä hän osaa saksan ja kielellisesti lahjakkaana päätyy yliopistolle kieliä lukemaan – ilman pääsykoetta. Yliopistolta löytyy hengenheimolainen Mirjan tueksi, mutta elämä ei ole sitä mitä hän haluaa. Muutkin nuoret ajelehtivat seksin ja mielenterveysongelmien kuvittamassa maisemassa. Ystävyyssuhteet kuitenkin tuovat elämään mielekkyyttä.

Lopulta opiskelijamaailmassa ulkopuoliseksi itsensä kokenut Mirja löytää uuden heimonsa hakeutumalla töihin maahanmuuttajien omistamaan baariin, jossa maahanmuuttajat viettävät aikaansa. Siitä muodostuu hänen ystäväyhteiskuntansa.

Mutta kotisaaren heimo ei halua luopua Mirjasta. Konflikti on väistämätön.

Säilyttääkseen uuden heimonsa Mirjan on ”pidettävä kiinni kaupungista, sen aivastuttavista parfyymeista, pöyhkeilevästä puhetavasta. Oli pidettävä kiinni uudesta laumasta, vietäväksi turvaksi yksi uuden lauman jäsen, iilimatona takerruttava siihen, kun kalastajavanhemmat alkavat kiskoa.”

Uuden lauman jäsenistä tärkeimmäksi turvan lähteeksi valikoituu humalaisten kokeilujen jälkeen Mustafa, casablancalainen maahanmuuttaja, joka oli kulkenut Marokosta Suomeen Cordelian, Anetten ja Sirpan sylien kautta. Mirjalle Mustafa  (ja muut heimoon kuuluvat maahanmuuttajat) oli se oikea, Mustafalle Mirja oli vastaus rukouksiin. ” Vielä ei ole vauvojen aika”, mutta katse on tiukasti eteenpäin ja tulevaisuuteen.

Mirvan yksinäisyys ei ole yhtä päällekäyvää ja aukipuhuttua kuin monissa muissa yksinäisyyskirjoissa. Y-sanaa ei itse asiassa montaa kertaa käytetä. Se kuitenkin on eräs niistä perusteemoista, joka kytkee kirjan osat ja jaksot yhteen ja josta eroon pääseminen liikuttaa Mirjaa.  Hänen kanssaan kulkenut lukija on iloinen.

30.4.2013

Näkymättömän yksinäisyys




Kirjoittanut: Juho Saari

Kreetta Onkeli: Beige – Eroottinen kesä Helsingissä. Sammakko, Turku 2005, 127 sivua.

Eräs sosiaalitieteellisen tutkimuksen teema on yhteiskunnallisen position ja sosiaalisen näkyvyyden välinen yhteys. Sosiaalinen positio sosiaalisissa verkostoissa perustuu muiden ihmisten osoittamaan kiinnostavuuteen. Mitä kiinnostavammaksi henkilö osoittautuu, sitä näkyvämpi hän on muille ihmisille. 

Kiinnostuksen lähteeksi ei kuitenkaan enää riitä luokka-asema, statusasema tai valtasuhde. Sen ohella ihmisissä tulee olla toisia ihmisiä kiinnostavaa, vuorovaikutuksessa syntyvää ”emotionaalista energiaa”. Emotionaalisen energian alhaisuus puolestaan tekee läpinäkyväksi ja altistaa yksinäisyydelle.  

Kreetta Onkelin Beige kertoo Helsinkiin muuttavasta ”Hiekkakylän” lukionsa päättävästä tytöstä Vapusta, jonka tuottama emotionaalinen energia ei riitä tekemään häntä muille näkyväksi. Syytä tähän on useita. Hän on ylipainoinen ja keskimääräistä pidempi, koulussa keskimääräinen, sosiaalisilta taidoiltaan heikko ja liikuntatunneilla armovitosen oppilas. 

Muille lukiolaisille ja ihmisille näkymätön yksinäinen neitsyt, joka vanhojen tansseissa saa kavaljeerikseen opettajan.

Ammatinvalinnanohjaaja näkee hänessä vain hänen kokonsa ja suosittaa lääkäriksi haluavalle tytölle sairaala-apulaisen töitä, koska hän jaksaa nostella ”ylipainoisia sydänpotilaita”. Hänen isänsä aistii hänen yksinäisyytensä ja syyllistää tarkoittamattaan: ”miksei sinulla ole ketään kaveria”?, Siihen Vappu vastaa väistellen: on minulla kavereita, mutta ”minä haluan välillä olla yksin. Niin se on. Olla yksin.”

Kun ystäviä ei ole, Vappu elää mielikuvituselämää. Hän kuvittelee itselleen miehiä, jotka ovat ihania ja häntä varten, himokkaita ja haluavat juuri hän. Hän kiemurtelee himoissaan. Yksi eronnut mies – häntä kaksi kertaa vanhempi – on valmis makaamaan hänet, mutta siitä ei tule mitään. 

Mielikuvitusmaailmassa eläminen vahvistuu kun hän muuttaa Helsinkiin, jossa pääsee kirjastoon töihin. Miespuolisten työkavereiden hän ajattelee haluavan häntä ”tekemään seksiä”. Lähelle – hänen reviirilleen – tuleva mies saa hänet haluamaan: ”olin märkä tuulipuvun housuja myöten.”

Hän myös kuvittelee olevansa työpaikan seksiobjekti. Mitä hän ei ole.  Totuus valkenee hänelle vaiheittain, kun kukaan miehistä ei halua vietellä häntä, vaikka hän on  aktiivisesti tyrkyllä. Vappu tajuaa olevansa näkymätön:

”Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. Olin vaiennut ulkoisesti ja sisäisesti.” (s. 111)”
Ja hän jatkaa itsensä pohdintaa:

”En päässyt irti itseni miettimisestä, kysymyksestä miksi minusta oli tullut niin hiljainen ja estynyt aikuinen. Vaikka en tahtonut pahaa toisille, epävarmuuteni sai ihmiset kavahtamaan. Ihminen ei saanut olla hiljainen. Eikä väritön. Syntini oli sekoittua taustaan.” (s. 114)
Kirjaa avainsanaa käyttäen hän oli beigenvärinen ihminen.  
  
Kaikkiaan Onkeli on kirjoittanut osuvan kuvauksen yksinäistyvästä ihmisestä, joka rakentaa muureja ympärilleen ja elää mielikuvituselämää. Pikku hiljaa hän omaksuu yksinäisen identiteetin ja se alkaa määrittää häntä. Samalla hän katoaa ihmisten silmistä ja mielistä.

13.4.2013

Arvottoman yksinäisyys

Juho Saari kirjoitti tämän bloggauksen "kerta lopetuksen päälle". Taidan viheltää pelin auki siinä mielessä, että jos joskus luen yksinäisyyskirjan ja mielin blogata siitä, niin tämä paikka on edelleen auki.
___________________

Suomalaisen kirjallisuuden eräs perushahmoista on yksin erämaahan vaeltava mies, joka etsii siellä ja itseään ja elämänsä tarkoitusta sekä ajattelee viisaasti maailman menosta. Sama hahmo on kulkenut kirjallisuudessa jo pitkään. Veikko Huovisen (1927–2009) ”Havukka-ahon ajattelijan” (1952) Konsta Pylkkänen edustaa tässä katsannossa agraarista Suomea ja Arto Paasilinnan ”Jäniksen vuoden” (1975) toimittaja Kaarlo Vatanen peilaa teollistuvaa, mutta sielultaan vielä maaseudun tahtiin hengittävä Suomea.

Tuomas Kyrön nyt esiteltävässä kirjassa ”Kerjäläinen ja jänis” Romaniasta Suomeen päätynyt kerjäläinen Vatanescu hakee paikkaansa jälkiteollisessa EU-Suomessa yhdessä jänikseksi kutsutun kaninsa kanssa. Toisin kuin kahden edellä mainitun kirjan päähenkilöt, Vatanescu on julkilausutusti yksinäinen mies. Hän joutuu jättämään poikansa Miklosin Romaniaan ansaitakseen rahaa kerjäämällä. Vatanescua motivoi pojalle ostettavat nappulakengät.

Suomeen hänet tuo ”huume- ja ihmiskauppias, yksinäinen mies Jegor Kugar” jonka aikaisemmin seksin ja rahan täyttämä elämä on mennyt vauhdilla alamäkeen sen jälkeen, kun hänellä meni sukset ristiin pomonsa kanssa. Hänen tehtävänsä on organisoida kerjääminen ja kerätä siitä saatavat rahat sekä tilittää ne eteenpäin.

Suomessa kerjäläisen rooliin sovitettu Vatanescu jää oman itsensä varaan, kuten yksinkulkevat miehet jäävät 2000-luvun maailmassa. Sillä:

”Aikuisilla miehillä on arvoa niin kuin heillä on voimaa. … Heikko on sellainen ihmisrievun osa, josta ei ole ottamaan omaansa, sellaisen miehen osa, joka ei osaa tapella paikastaan, ei hallitse kieltä, pelimiehen elkeitä tai huumoria, joka pehmentää putoamisia.”

Vatanescu on kuvatun kaltainen arvoton mies, yksin maailmassa, yksinäinen elämässä, omasta mielestään tarpeeton. Kuten Vatasella aikoinaan, myös Vatanesculle pelastajaksi tulee jänis, jonka pelastamalla hän pelastaa myös itsensä, sillä ”minulla ei ole täällä ketään”.

Vatanescu nousee muiden kerjäläisten kanssa Kugaria vastaan ja joutuu pakenemaan. Pakomatkalla vastaan tulee paitsi kani myös suomalaisia ja aikaisemmin maahan muuttaneita laidasta laitaan: eräät heistä haluavat auttaa, toiset sulkevat oven hänen edessään, kolmannet antavat hänelle mahdollisuuden ensin lakanpoimijana ja sitten pimeän työn tekijänä ostoskeskuksen työmaalla Lapissa.

Hyvin alkanut rakennusurakka pysähtyy aktivistisen interventioon. Sen seurauksena Vatanescu on taas tyhjän päällä ja ottaa Kolarista junan etelään. Siellä hän kohtaa Sanna Pommakan, joka on myös elämän kolhima kulkija. Hänen itsetuntonsa on mankeloitu muutamaan otteeseen maanrakoon. Jäljelle on jäänyt päämäärää vailla oleva ajelehtija. Synkimmällä hetkellä hän katsoo päivät pitkät televisiota ja peilaa Kyrön sanoilla itseään seuraavasti:

”Kaikkien ihmisten kaikki ongelmat ovat ihmissuhdeongelmia. … Sannan ongelmat olivat vain hänen omia ongelmiaan. Yksinäisyys se varsinainen ongelma oli, siitä kumpusi kaikki. Sanna Pomakasta tuntui että hän oli syntynyt tänne yksin, hän eli täällä yksin ja yksin hän täältä lähtisi. Ja mitä merkitystä silloin on millään.”

Sanna on kuitenkin päässyt vähän jaloilleen ja aloittelee uraansa taikurina. Vatanescun ja hänen raiteensa kohtaavat junassa juuri kun Sanna on tullut pahemman kerran huijatuksi. Kaksi yksilöä muuttuu hetkeksi kaksiloksi. Sanna saa täyttymyksensä, mutta joutuu sitten jälleen omille teilleen.

Kirjan viimeisessä neljänneksessä Vatanescun tarina muuntaa muotoaan veijaritarinaksi, jossa hän ujuttautuu suomalaiseen politiikkaan ja asiat loksahtelevat paikalleen: monella tapaa se on verrattavissa Lasse Lehtisen ”Uskottuun mieheen” (1983) jossa sattumat nostavat tavallisen miehen kansakunnan huipulle.

Samaa uraa kulkee myös Vatanescu, joka satunnaisten kännykkäkuvien ja sosiaalisen median välityksellä on tietämättään noussut suomalaiseksi sankariksi. Lopulta vastaan tulevat myös Sanna ja Jegor Kugar, kumpikin omalla tavallaan. Yksinäisyys haihtuu ja sen tilalle tulee seesteinen tyytyväisyys.

”Kerjäläinen ja jänis” yhdistelee huumoria, huono-osaisuutta ja yksinäisyyttä tavalla, joita aikaisemmin ei ole vastaani tullut. Sen tarina on taitavasti rakennettu ja monella tapaa puhutteleva. Kirjan intertekstuaaliset lainat kytkevät sen kansakunnan kollektiiviseen muistiin. Toisin kuin useimmat muut yksinäisyyskirjat, sen laskee käsistään hyvillä mielin.

9.3.2013

Sisälsi yksinäisyyttä - Juhon ja Jaanan loppusanat

Sovimme Juhon kanssa, että kirjoitamme osaltamme loppusanat tämän projektimme päätteeksi. Tosin tässähän on vielä kirjoihin perustuvan artikkelin kirjoitus edessä.

Aion jatkaa teemakohtaista kirjallisuusbloggausta itsekseni, leppoisalla aikataululla. Aiheen valitsin jo kauan sitten: ruotsinsuomalaisuus, siirtolaisuus, Ruotsiin kotoutuminen ja kotoutumatta jääminen. 

Kun sain Juhon loppusanat, päätinkin sijoittaa omani hänen tekstinsä sekaan. Lupaa kysymättä :)
Tekstissä minun värini ja fonttini ovat tätä mallia kuin nämä alkusanat - toivottavasti tästä minä-minä-sekamelskasta saa selvän. Juhon teksti on perusmustaa.

Sisältää yksinäisyyttä -blogin loppusanat - Jaana Huhta & Juho Saari

Tutustuin Jaanaan naamakirjassa, joka alkoi toistuvasti tarjota häntä minulle kaveriksi.Sen logiikassa yhdistävänä tekijänä oli sukunimi, sillä äitini oli omaa sukua Huhta ja minulla oli paljon sillä nimellä sukulaisia kavereissani. Kun sitten Huhdilla oli valmisteilla kesäksi 2013 sukukokous, otin sen varjolla yhteyttä Jaanaan, joka muutenkin vaikutti ja näytti mielenkiintoiselta ihmiseltä.

En arvosta Facebookia ammatillisessa mielessä kovinkaan korkealle. Käytän Facebookia lähinnä omien ajatusteni ja eri aiheiden puntarointiin, yleiseen keskusteluun ja kuulumistasoiseen sanailuun. Mutta Facebookista on kuitenkin tullut elämääni paljon uusia projekteja - kuten yksinäisyyskirjat - ja ystäviä - kuten Juho - niin että en koskaan siirry palvelun mollaajien rintamalinjaan :D

Kun Juho lähestyi Huhta-nimen alkulähteitä udellen, olin alkuun oikeasti ihan varma, että olemme samaa sukua. Mutta...

Emme olleet ainakaan samaa sukuhaaraa, vaikka pohojalaisia olimmekin. Toisaalta muutaman mutkan jälkeen huomasimme kanssakulkijuutta, joka loi perustan tälle projektille.  

Sukukeskustelu on hyvä päänavaaja, sillä sillä pääsee myös kiinni sukunsa menneisyyteen, vaiheisiin ja arkoihinkin asioihin. Niiden kautta itse siirryn luontevasti keskustelemaan kirjoista ja niiden tärkeydestä elämässäni, kirjoittamisesta ja yksinäisyydestä, etenkin kun

Meissä molemmissa oli sekä syvällä sisällämme yksinäisyyttä ja turvattomuutta että myös yhteiskunnallista kiinnostusta. Hanke myös sopi oman elämäni projektisalkkuun. Netti mahdollisti sen vääntämisen omissa nurkissa ja omalla ajalla. Sen aikana taisimme nähdä korkeintaan kolme tai neljä kertaa, joista

ensimmäisellä kerralla huvituin, kun Juho kysyi minulta: "Tiedätkö kuka olen?" 


Ymmärsin niin, että Juholle oli mukavaa vaihtelua testata työskentelyä sellaisen henkilön kanssa, jolla ei ollut hänestä mitään ennakko-oletuksia, eikä kokemusta opettajana, tutkijana tai muutenkaan ihmisenä. Alusta alkaen puhuin ja kirjoitin kaikista asioista suoraan, mitä ajattelin, vaikka itselläni ei olekaan yksinäisyystutkimus-substanssipuolesta niin mitään kokemusta. Taisin välillä väittää vastaan kovastikin mm. termin huono-osaisuus käyttökelpoisuudesta.

Eipä minulla ole kokemusta myöskään kirjallisuusanalyysistä. Luotin kuitenkin siihen, että vähintään saan blogin pystyyn ja sen alkusanat kirjoitettua. 

Hanke itsessään perustui erilaisten osaamisten yhdistelemiseen. Jaana pitää lukemisesta, tietää kuinka kirjoittaa ytimekkäitä blogitekstejä ja hän osaa innostaa itsensä erilaisiin hankkeisiin. Hän on myös kirjoittanut blogeja aikaisemminkin.

Minua oli puolestaan jo pidemmän aikaa kiinnostanut selvittää myös yksinäisyyden kulttuurisia representaatioita ja sen takia olin pyytänyt Kysy kirjastonhoitaja-palvelusta listaa yksinäisyyskirjoista. Kun sain listan meiliini, niin tilasin itselleni heti ensimmäisen yksinäisyyskirjan Kejosen Toisenlainen Elämä.

Olin myös hakenut aiheesta kiinnostunutta opiskelijaa tai tutkijaa, mutta en ollut löytänyt. Jaana kiinnostui, mikä oli sekä hämmästyttävää että mutkatonta. Ehkä aihetta opiskelleen kirjabloggaukset olisivat hyvinkin erinäköisiä kuin omani, mutta otin tämän enemmänkin kirjalover- kuin tutkijantehtävänä. Projektimme jälkeen Juho tokko ajattelee innostumistani enää hämmästyneenä - tällainen tehtävähän on minulle kuin mato ongenkoukussa.

Hän halusi aloittaa bloggaamisen uudestaan ja aihe sopi. Kaikki tämä tapahtui ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Joskus asiat vaan loksahtelee paikalleen. Myöskään myöhemmin emme ole saaneet riitaa aikaiseksi, mikä johtunee siitä, että mä taidan olla normaalia vähemmän dramaattinen tyyppi. Enkä myöskään suutu pikkuasioista :D


Olemme yrittäneet pitää yllä kolmen-neljän blogauksen kuukausitahtia ja kirjoittaa vuorotahtiin. Blogin historia osoittaa, että olemme suurin piirtein siihen kyenneet. Se kertoo myös siitä, että olemme molemmat priorisoineet hanketta riittävästi muiden tekemisten ohessa.

Aihe on kaiketi ollut molemmille tärkeä tai sitten emme vaan ole kehdanneet pettää toistemme luottamusta. Mielestäni myös se, että tiesin koko ajan tämän projektin alku- ja päätepisteen ja tavoitteet, lisäsi motivaatiotani. Suurimmat ongelmat kohtasin, kun kirjastossa minulle puhuneet kirjat eivät olletkaan yksinäisyyskirjoja, vaan ne houkuttelivat ihan muilla keinoilla. Olin siis välillä ilman y-kirjaa.

Ilman verkkoyhteiskuntaa meillä ei olisi ollut mediaa, jonka kautta olisimme tämän hankkeen voineet kytkeä muihin puuhiimme. Blogitaivas tarjosi siihen soveliaan välineen. Alun perin oli kaiketi ajatus, että Jaana lukee ja kirjoittaa, mutta jossakin vaiheessa aloin hivuttautua myös kirjoittajaksi. Elämäni ensimmäinen blogaus oli tämän sarjan kolmas. Kyllä yllätyin siitä, että professorismiehelle oli niinkin jännittävää kirjoittaa ensimmäinen blogikirjoituksensa!

Jälkeenpäin ajatellen teksti oli vähän räpellys, mutta huomaan oppineeni matkalla niiden kirjoittamisesta. Blogi itse oli koko ajan Jaanan omaisuutta ja minä kävin siinä kylässä. Kuvaavaa on, että Jaana muokkasi minun tekstini, mutta hoiti omat tekstinsä itsenäisesti. Hän myös valitsi sen kuvat.  Juho kirjoitti kuitenkin lähes suoraan julkaisukelpoista settiä.

Ennen tätä hanketta en ollut lukenut omaksi ilokseni kirjoja vuosiin. Se olisi vaatinut motivoitumista ja sitoutumista, mitä minulla ei ole ollut. Kun vapaata aikaa on ollut, olen lukenut tietokirjoja. Näiden kirjojen kytkeytyminen minun muuhun yksinäisyysharrastuksiini motivoi ja sitoutti. Se oli minulle rentouttava kokemus. Jos jotakin, tarvitsen sellaisia.

Minä taas löysin jälleen bloggaamisen riemun. Lisäksi saamamme palaute oli todella positiivista, ajatuksia herättävää, syvällistä, niin että humanisti minussa valtasi suuren palan menetettyä osaansa takaisin. Ilahduttavaa.

Hankkeen myötä opin uutta sekä kanssakulkijastani että yksinäisyydestä(ni). Molemmat olivat iloisia asioita. Lisäksi kirjojen kanssa seurustelussa on puolensa. Niiden tarinat resonoivat ja havainnollistavat ilmiötä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Samalla oppii ymmärtämään sekä kirjoittamista prosessina että tarinan kertomisen taitoa.  Keski-ikäinen mies voisi käyttää aikansa huonomminkin.

Kuten blogiprofiilissani ennustin, muokkaudun tämän projektin myötä. Aistin nykyään kaikella tavalla yksinäisyyttä herkemmillä antureilla: kirjoissa, muissa ihmisissä, FB-statuksissa, itsessänikin. Samalla opin sen, kuinka tärkeä asia yksinäisyys on - kuinka sen mitta-asteikko onkaan moninainen ja yksilöllinen. 

Kiitos Juho! Tämä on ollut  valoisa ja ilahduttava matka yksinäisyyksien sisältöihin ja ytimiin.
Lisäksi olen iloinen siitä, Juho on pyytänyt minua mukaan seuraavaankin yksinäisyyttä tutkailevaan projektiin, joka alkaa aikanaan.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille <3
Jaana