20.6.2013

Myrkyllinen yksinäisyys


Kirjoittanut: Juho Saari

Muutama vuosi sitten pelehdin sosiaalisen myrkyllisyyden käsitteen kanssa. Sillä kuvattiin kaikkia niitä ihmisten elämään liittyviä raskaita tai tummia asioita, jotka olivat kuin märkä kangas kasvoilla. Näitä olivat muun muassa informaatioriippuvuus, pakotetut ihmissuhteet, päämäärätön tai sosiaalista hyväksyntää hamuava pakkotekeminen ja yksinäisyys. Kirjan kirjoittaminen jäi – ainakin toistaiseksi – mutta ilmiö on edelleen mielenkiintoinen.

Eppu Nuotion kirja Onnellinen loppu kertoo sosiaalisesti myrkyllisestä elämästä. Hän on kirjoittanut Lehmuksen perheen tarinaa kolmen kirjan verran päähenkilönä sen tytär Annukka aka Annu. En ole lukenut kahta ensimmäistä osaa (jotka ovat Peiton paikka ja Neitsytmatka), mutta nyt esiteltävän kolmannen osan voi (kuulemma) lukea myös itsenäisenä teoksena. Itse asiassa on lukijaa palkitsevaa jäädä arvailemaan kahden edellisen osan tapahtumia, joihin kirjassa viitataan satunnaisesti takautumina.

Edellisissä osissa Varkaudessa tehtaan varjossa, valossa ja varassa elänyt Annu on nyt helsinkiläinen keski-ikäinen nainen, joka työskentelee lehtitalossa. Hänen elämänsä on taas kerran murroksessa. Hän on vaiheittain savustanut elämästään avopuolisonsa ja lopulta onnistunut siinä vain havaitakseen, että elämä ilman tuota miestä ei ole sitä mitä hän haluaa. Parisuhteen menettämisen ohella hän menettää myös mahdollisuuden perheen perustamiseen, sillä hän on 43 vuotta.

Miehet jäävät ja ystävät perheellistyvät. Jäljelle on jäänyt hänen työkaverinsa Relle, joka asiaan kuuluvasti on urbaani homo, ammatiltaan maskeeraaja ja omalla tavallaan elämässään kipuileva. Elämän yksi vaihe on ohitse. Se tuntuu pahalta. Yksinäisyys nousee pintaan:
”Olen geenikierrätyksen lopputulos, onneton ja yksinäinen. En tahdo mahtua kaksiooni itseni kanssa.”

Asialla on puolensa. Kaupunki on ollut hänelle mahdollisuus irrottautua perheen, suvun ja naapureiden kontrollista:
”Minä olen astunut etäisyyteen, jättänyt välimatkaa edellä ajavaan, karistanut perässähiihtäjät kannoiltani. Minä olen jättänyt väliin luokkakokouksen, hääkutsut, ristiäiset, syntypäivät, valmistujaiset, tuparit. Minä olen eriytynyt. Enää he eivät säätele mielipiteitäni ja ajankäyttöäni.”

Annulla on paljon unohdettavaa, vaikka hän onkin jo paljon unohtanut ja joitakin asioita hän on aktiivisesti kieltäytynyt muistamasta. Väliin joku tulee muistuttamaan, mutta hän puolustaa itseään ja kieltäytyy muistamasta – muuten kuin pakon edessä.

Annu on myös saavuttanut riippumattomuuden, jossa voi tehdä mitä haluaa. Tulot ja menot ovat tasapainossa, velka lyhenee, kaikkiaan ovat kuoret kunnossa, vaikka ”siitä on kauan, kun olen viimeksi halunnut yhtään mitään.”  Itsenäinen elämä ei kuitenkaan ole hallittua elämää. Hänen elämänhallintansa on alkanut pikku hiljaa rapistua: hän juo itsensä säännöllisesti tajuttomaksi.

Päihteiden käyttö alkaa näkyä paitsi hänen ulkonäössään ja työnteossaan myös hänen sosiaalisissa suhteissaan. Hän tekee humalapäissään tyhmyyksiä, näyttelee rintojaan, kähmii miehiä, virtsaa poikaystävänsä lattialle, haukkuu pomonsa, mikä ei voi päätyä hyvin – eikä päätykään.

Elämistä ei helpota myöskään Varkaudessa edelleen asuvien äidin ja isän vaiheittain rappeutuminen ja heidän kanssaan asuvan isänäidin terävä kieli. Isän paperitehtaan johtaja-asemaan perustuva perheen kukoistuksen aika on ohitse. Koko perhe on mennyt alamäkeen jo pitkään. Heistä ”mummo haisee kuolemalta, äiti haisee lääkehuurulta, isä haisee vanhuudelta.” Talo rappeutuu samaa tahtia sitä asuvien ihmisten kanssa.

Perheen sisäinen vuorovaikutus perustuu pakotettuun hoivaan, puhumattomiin tekoihin ja pystyyn kuolemiseen. Kukaan ei osaa lähteä tai pysty lähtemään. Vanhojen puhuminen tarkoittaa hautojen aukikaivamista. Taustalla on edellisten polvien synnit ja synnyt, mutta aivan ytimessä on perheen isä, ennen niin mahtava mies. Hän on tuhonnut vaimonsa mielen ja perheensä luottamuksen hankkiutumalla vuosien suhteeseen kauniin serkkunsa Lainan kanssa.

Kirjan avaintapahtumana on kammottava hetki, jossa Annu saa kutsun sairaalaan, koska Laina on merkinnyt hänet läheisimmäksi omaisekseen. Lainan aivot ovat jo tuhoutuneet, mutta hän hengittää vielä, ja Annu joutuu omaiseksi naiselle, jota on vihannut enemmän kuin mitään muuta. Hän ei ymmärrä miksi ja kysyy tajuttomalta, kuolevalta naiselta: ”halusitsä mut todistamaan sun kirottua yksinäisyyttä.”   Mutta samalla hän myös kurkistaa tuon yksinäisen naisen elämään ja kytkee tunteensa häneen:
”En osaa ajatella mitään muuta. En muuta kuin hänen yksinäisyyttään. Ettei ole ketään, ei ainuttakaan ystävää, joka olisi valvonut hänen vuoteensa vierellä. Ei ketään, joka olisi kaivannut häntä, ihmetellyt hänen poissaoloaan.”

Mutta samalla Annu myös tiedostaa samankaltaisuuksia: kuka sitten on hänen vuoteensa äärellä, kun hän on vanha, väsynyt, ilman omaa perhettä?

Joka tapauksessa Annun tehtäväksi jää Lainan asioiden hoitaminen ja Lainan kuolemasta kertominen omalle isälleen. Edessä on matka Varkauteen, oman lapsuutensa, aikuisuutensa ja tulevaisuutensa kohtaamiseen. Senkin jälkeen on elämän jatkuttava, mutta myös se elämä on myrkkyä täynnä:
”Olen mährinyt kaiken. Minut on karkoitettu kauan tiettömien teidän päähän, pois ihmisten silmistä. Olen yksin, yksinäisyys pakottaa jäseniäni, sattuu käsiin, sormiin, jalkoihin selkään. Kolottaa niskaa ja päätä, kaivertaa terällään syövän lailla.”

Vaatii kirjailijalta taitoa kaiken tuon jälkeen päättää kirja niin, että sen viimeisillä sivuilla on pienen pieni valonpilkahdus.

7.6.2013

Luova yksinäisyys


Kirjoittanut: Juho Saari
Suurin osa sekä yksinäisyystutkimuksesta että Sisältää yksinäisyyttä -blogissa julkaistuista kirjoituksista on käsitellyt yksinäisyyttä sosiaalisena isolaationa tai sulkeutumana, jolloin ihmiset ovat vastentahtoisesti yksin. Johanna Venhon kirjan Syntysanat päähenkilö ja kertoja Hanna hakeutuu yksinäisyyteen vapaaehtoisesti.

Kirjailijana ja opettajana itseään elättävällä Hannalla on toki taustassaan hänet satunnaisesta suhteesta saanut ja sitten hylännyt alkoholistiäiti, pettymyksiä ihmissuhteisiin, satunnaista yksinäisyyttä ja juurettomuutta, mutta hänellä on myös rakastajia ja ystäviä yliopistolla ja muualla.

Hän on kuitenkin perusturvaton ja täyttänyt tyhjän elämänsä tekemiselle:
”juoksin ja juoksin, himoitsin sitä. Juoksin läpi kymmenen vuoden, luentosalien ja työhuoneitten, kirjastojen ja kokoustilojen, hotellihuoneitten ja lentoasemien, kunnes polvia alkoi pakottaa ja jalat kieltäytyivät tottelemasta.”

Perhe jää perustamatta, mutta lasten sijasta syntyy Venetsiaan sijoittuvia romaaneja. Hänen viimeinen miehensä oli Oura, taiteellinen, kuten useimmat Hannan miehet. Hänelle Hanna oli yksi nainen muiden joukossa. Hanna, joka ”katselee niitä kaikkia, ei osaa valita” lähtee kun Oura tulee liian lähelle. Lopulta Oura jatkaa matkaansa seuraavan naisen luokse.

Maalaiskylän vanhan pappilan yksinäisyyteen Hanna hakeutuu saadakseen aikaiseksi seuraavan kirjansa. Pappilan naapurissa asuu Mesi Kivelä, josta tulee kirjan toinen päähenkilö. Hän on nuori leski, jonka mies Lauri oli kuollut auto-onnettomuudessa, ja hän on jäänyt yksin kolmen lapsen kanssa täysin valmistautumattomana tilanteeseen: maailma oli mennyt pieniksi palasiksi. Lisäriesana oli hänen seniili äitinsä. Mesi on yksinäinen ilman miestä ja miehen kosketusta, mutta muuten hänen elämänsä on ruuhkaan asti täynnä.

Mesin elämässä on ollut aviomiehen ohella vanhassa pappilassa asunut kirkkoherran poika Aarni, erilainen nuori, joka harrasti maalausta ja eli omissa maailmoissaan. Erilaisesta tuli yksinäinen. He olivat molemmat haavoittuneita ja perinteisellä tavalla yksinäisiä:
”He olivat ansassa. … He olivat pohjia myöten yksinäisiä. Sitä ei tajua, jos ei ole kokenut: jäätävää tuulta joka puhaltaa omista sisuksistaan, hyydyttää kaiken mitä yrittää.”

Mesille Aarnista tuli kasvutoveri ja seksikumppani, mutta Laurista oli tuleva hänen miehensä. Miehet ”koskettivat häntä eri paikkaan”, mutta samalla tavalla ja samaan aikaan. Aarni katoaa kotonaan tapahtuvan tragedian jälkeen.

Kirjan pääosan muodostaa Mesin yritys saada elämänsä uudestaan omille raiteilleen. Lukijan iloksi jätän sen selvittämisen, miten hän siinä onnistuu. Myös Hanna rakentaa omaa elämäänsä ja kokee eroavan ihmisen yksinäisyyden: ”Nyt näen Ouran kokonaisena ja pienenevänä, hän kulkee kaukana minusta. On kirkkaampaa ja painavampaa. Paljon yksinäisempää.”

Mutta Hanna ei ole yksinäisyyteen tuomittu. Hän katsoo eteenpäin, suunnittelee ja punnitsee eri vaihtoehtoja, ja lähtee kylästä, kun tarina on valmis. 

2.6.2013

Syvän veden yksinäisyys

Kirjoittanut Juho Saari:

Suomenruotsalaisen Johan Bargumin kirjoittamassa Syyspurjehduksessa on monta tasoa. Pinnalta katsoen kyse on kahteen kypsään ikään ehtineen yksinäisen miehen Olofin ja Haraldin purjehduksesta, jolta vain Olof palaa.

Koska Olof sattuu olemaan Haraldin entisen vaimon Elinin uusi mies, nousee esiin epäilyksiä rikoksesta, varsinkin kun löytyy ase, jossa on Olofin sormenjäljet. Kirjan pääosa perustuu Olofin kuulusteluissa kertomaan tarinaan. Poliiseilla on käytössään Haraldin kertomus samasta asiasta, joka muodostaa pääosan kirjan toisesta puolesta. Kertomukset eroavat toisistaan.

Pintaa syvemmältä katsoen kirja kertoo aikuisten ihmisten rakkauden ehdoista. Kehystarinassa nivoutuvat näiden kolmen ihmisen kohtalot. Päähenkilö on rahoitusalalla työskennellyt Olof. Hänelle ensimmäisen avioliiton päättyminen oli ”Entäs sitten” -asia. Hänelle tuo liitto oli päättynyt jo vuosia ennen eroa joskus 1980-luvulla, kun lapsi lähti kotoa.  Nyt hän asui yksin ja voi hyvin.
Kunnes vastaan tuli Elin, kaunis nainen, juuri sitä hän halusi, mutta joka oli Haraldin vaimo.

He rakastuivat ensi silmäyksellä.  Olofilta menei jalat alta. Vanha kyynikko alkoi uskoa rakkauteen ensi silmäyksellä. Elin ja Harald o(li)vat katolisia, mutta siitä huolimatta heistä kahdesta uskonnollisempi Elin erosi ja meni yhteen Olofin kanssa Suuren laman (1991–1994) vuosina.

Pienyrittäjänä toimiva ja valuuttalainansa kanssa velkaantunut Harald antoi Elinlle eron.  Eron kätilönä toimii Olof, joka suostui antamaan lisälainaa Haraldille avioeroa vastaan.
Viisitoista vuotta edellä kuvattuja tapahtumia myöhemmin tarinan nykyhetkessä Harald ottaa yhteyttä Olofiin ja pyytää päästä purjehtimaan. Ajatus on kummallinen, mutta sitä selittää – ainakin pinnalta katsoen - Haraldin syöpä, joka on viemässä miestä hautaan.

Syvemmältä katsoen on ilmeistä, että Haraldin toive liittyy jotenkin Elleniin, mikä Harald sitten lausuukin ääneen.

Elin ei enää itse voinut osallistua keskusteluun, sillä hän oli kuollut, toista vuotta aikaisemmin onnettomuudessa. Olofin mielestä Elinin ja hänen liitto oli ollut hyvä:
”Me elimme elämäämme päivästä toiseen. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, elämässä on harvoin mitään ihmeellistä. Mutta arvelen, että olimme suhteellisen, hmmm, onnellisia, vaikken mielelläni käytäkään niin hataria ja vaikeasti määriteltäviä käsitteitä.”

Mutta tarinassa on mutka – Elin oli halunnut erota ja palata Haraldin luo – ja Haraldin papereista käy ilmi, että purjehduskutsun laittoi Olof, ei Harald. Toisaalta Olofin mielestä Harald aiheutti Elinin kuoleman.

Mistä tässä kirjassa on sitten on kysymys? Yksinäisyyden osalta siitä, että ihmisten valinnat repivät heitä. Joskus niihin tottuu, mutta toisissa tapauksissa niistä ei vain pääse ylitse. Jotakin menee pysyvästi rikki, kun kaksilo repeytyy kahdeksi omille teilleen meneväksi yksilöksi.  Mutta enimmäkseen se kertoo siitä, miten ihmiset yrittävät arvailla toisiaan ja tulkitsevat toistensa motiiveja ja tekoja. Helpommalla pääsisivät kun juttelisivat toisilleen. Muiden teemojen osalta lienee viisainta kehottaa lukemaan tämä kirja.