26.4.2015

Näkymättömän yksinäisyyttä



Kirjoittanut: Juho Saari

Eräs yksinäisyystutkimuksen toistaiseksi vielä huonosti kehittynyt tutkimusalue käsittelee näkymättömien tutkimusta. Sillä tarkoitetaan toisille ihmisille näkymättömien ihmisten aseman analysointia. 

Muille ihmisille näkymättömiä ihmisiä löytyy koulujen pihoilta, työpaikoilta ja naapurustoista. He ovat niitä, joiden kohdalla kysytään: ”onko tuo ollut täällä pitkään?” Jos heihin kiinnitetään huomiota, heitä kiusataan ja väheksytään. Joskus he antavat takaisin, tavalla tai toisella.

Elina Hirvosen kirja ”Kun aika loppuu” kertoo muun ohella näkymättömän yksinäisen tarinan. Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ympäristötuho alkaa olla todellisuutta. Se kertoo neljän ihmisen perheestä, jonka perheenjäsenet ovat askel askeleelta vieraantuneet toisistaan. Perheen äiti, Laura Anttila, on ilmastonmuutokseen erikoistunut asiantuntija ja hänen miehensä Eerik on ympäristöön erikoistunut arkkitehti. 

Heidän suhteensa on monella tapaa rikki, eikä sitä ole parantanut Lauran salasuhde toiseen mieheen. Samalla heistä on ollut kuitenkin ollut myös toisilleen tukea:
”ja silti, kaikkien epävarmuuden ja uupumuksen hetkien, kaikkien yksinäisen harhailun täyttämien öiden, kaikkien pettyneiden katseiden ja kätketyn katkeruuden jälkeen oloni kevenee aina, kun näen vakijoukossa Eerikin katsot.” 

Laura orientoitui enemmän maailman murheiden analysoijaksi kuin ihmissuhteiden rakentajaksi, kunnes Eerik tulee kuvioihin. Heidän aluksi kiihkeä rakkautensa ja Eerikin tahto tuotti maailmaan kaksi lasta. Isosisko Aava oli kouluttautunut lääkäriksi ja työskentelee Somaliassa. Pikkuveli Aslak on sen sijaan monella tapaa repaleinen tapaus, joka ei oikein löydä paikkaansa reaalimaailmassa. Hän on kirjan näkymätön yksinäinen.

Aslakin elämässä meni jotakin vinoon jo pienenä. Kuten aina, syitä on monia, joista toiset on tärkeämpiä kuin toiset, mutta joku merkitys oli vanhempien jatkuvalla riitelyllä. Lapset myös aistivat äitinsä sivusuhteen. Ehkä myös merkitystä oli sillä, että perheessä ei opeteltu sosiaalisia taitoja: perheessä ei käyty kylässä eikä hän osallistunut toisten juhliin. Niin tai näin, hän oli joka tapauksessa yksinäinen pikkupoika, joka tukeutui ennen kaikkea isoonsiskoonsa. 

Aslak oli yksinäistynyt jo kouluun mennessä: kun ensimmäinen peruskoulun päivä tulee, hän menee yksin äitinsä kanssa kouluun, toisin kuin luokkatoverinsa, jotka kulkevat kaveriporukoissa tai ystäväperheiden kanssa. Muutosta tähän ei tule myöskään koulussa, ennen kuin hän tutustuu japaninsuomalaiseen tyttöön nimeltä Taika. Kaksi hyljeksittyä löytävät toisensa. Ehkä ensimmäisenä merkkinä tulevasta on näiden kahden lapsen leikit, joissa he suunnittelevat luokkatovereidensa tappamista. 

Aslak alkaa ”vajota”, kun Taika muuttaa takaisin Japaniin. Hän menettää halunsa osallistua ja sulkeutuu huoneeseensa. Äiti on huolesta sairas ja yrittää kannatella lastaan:
”Aslak ei poistunut huoneestaan. Lopulta äiti hankki auton ja ajoi Aslakin joka aamu kouluun, pysäytti portin taakse ja herätti soittamalla musiikkia, syötti Aslakille aamupalan kuin pikkulapselle.”

Aslak ei kuitenkaan suostunut terapiaan eikä muutenkaan ottamaan apua vastaan. Perheessä Aslakin asia oli vaiettu salaisuus, joka varjosti kaikkien perheenjäsenten tilanne. Myös Aava oireilee. Ketään ei voi enää kutsua kotiin Aslakin takia. Hän alkaa varastella ja jää kiinni. ”Olin katkea Aslakille, joka vaipui jatkuvasti syvemmälle omaan maailmaansa ja jonka lähellä minäkään en voinut olla sitä mitä halusin, tavallinen, joukkoon sulautuva tyttö.”  

Mutta sitten hänen elämänsä menee parempaan suuntaan. Samalla tavalla vanhemmat jatkavat elämäänsä, huolissaan, mutta kuitenkin. 

Aslakin elämänpiiri supistuu, ja hän uppoaa yhä syvemmälle netin pimeälle puolelle. Kun yläaste alkaa tulla kohti loppuaan, hän elää yksinomaan netissä. Luokkatoverit hyljeksivät ja kertovat sen avoimesti. Aslak reagoi osallistumalla nettiryhmään, jossa erilainen yli-ihmisajattelu oli korostunutta ja valmius heikompien ihmisten eliminointiin avointa. Sieltä hänet erotetaan, kun totuus hänen tilanteestaan tulee julki: hän ei olekaan johtaja, vaan ”luuseri”. 

Aslak pääsi opiskelemaan yliopistoon, mutta suhtautuminen ”heikompaan ainekseen” oli edelleen karmea: heistä olisi syytä päästä eroon. 

Viimeinen yritys olla ihmisten kanssa on ympäristöaktiivinen ryhmä. Hän ajatteli löytävänsä sieltä
”hänenlaisiaan varjoissa viihtyviä nuoria, joille sanat olivat vaikeita ja hiljaisuus helpotus, jotka pelkäsivät ihmisiä yhtä paljon kuin näitä kaipasivat ja joille pimeys oli turvapaikka maailmassa, jossa arimmatkin asiat halutaan repi valoon.” 

Uusien jäsenten illanvietto ei vastaa hänen odotuksiaan. Aslak kokee epäonnistuvansa; kukaan ei halua häntä sinne, eikä kukaan niistä hänen silmissään kauniista ja älykkäistä ihmisitä hakeudu hänen lähelleen.Aslakin arvio elämästään on kylmäävä: ”Hänessä ei ollut mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä.” 

Uusi nettiryhmä avautuu: tämä ryhmä on vielä pelottavampi, sillä siellä suunnitellaan kollektiivista tappamista, jossa ryhmän jäsenet ampuvat sivullisia ympäri maailmaa. Ryhmässä yhdistyy ympäristön puolustus väkivallalla. Tällä väkivallalla on ”omaa napaa suurempi tavoite”: ”ihmiskunnan harventaminen siihen asti, että ihminen pystyy elämään sovussa luonnon kanssa”.  Aslak saa kipeästi kaipaamaansa hyväksyntää, ja alkaa suunnitella tekoaan muiden samanhenkisten kanssa. 

Hänet kiedotaan julmaan juoneen.  Ryhmän jäsenissä on kaupungeissa siellä täällä ympäri maailmaa, he ovat yksinäisiä, mutta yhdessä: ”Kaikissa kaupungeissa, onnettomien ja onnellisten, yksinäisten ja ystävien ympäröivien ihmisten joukossa on yksi, joka on juuri nyt täydellisen yksin, ja silti yhteydessä muihin.”  

Kylmyys lisääntyy ja pimeys syventyy, kunnes on aika ampua Helsingin keskustassa.

Kaiken kaikkiaan Hirvonen kirjoittaa uskottavan kertomuksen yksinäisyyden aiheuttamasta äärimmäisestä seurauksesta. Siinä on monta koukkua. Ehkä koskettavin on intertekstuaaliset viittaukset Pink Floydin kappaleeseen Nobody Home. Kuten kaikki kaltaiseni Pink Floydin the Wallin kanssa nuoruutensa viettäneet tietävät: se on the Wallin yksinäisin kappale. Samoin kuin Aslak Hirvosen kirjassa myös Pink alkaa siitä kappaleesta matkansa kohti synkkää loppua.